Itsetuhon eksentrinen fantasia

DOUGLAS HICKOX: Theatre of Blood (1973), 104 min.

Jo alkuteksteistä lähtien Kauhujen teatterin erikoinen tunnelma välittyy katsojalle. Surumielinen ja haikea luuttumusiikilla alkava teema laajenee kohtalokkaaksi elokuvamusiikiksi, joka taustoittaa kohtauksia mykkäelokuvan aikaisista Shakespeare-sovituksista. Kaikissa niissä tapahtuu ‘bardin’ näytelmissä usein tuttu väkivaltainen tai makaaberi murha. Se on johdatusta elokuvan tarinaan, jossa katkeroitunut ja kuolleeksi luultu Shakespeare-näyttelijä Edward Sheridan Lionheart murhaa tyttärensä Edwinan ja kerjäläisjoukon avulla lontoolaisia teatterikriitikkoja, jotka ovat aikanaan kieltäytyneet antamasta hänelle merkittävää näyttelijäpalkintoa vedoten Lionhartin tapaan ylinäytellä. Murhat toteutetaan pääosin Shakespearen vähemmän tunnettujen näytelmien (esim. Cymbeline, Troilus & Cressida) kohtauksilla, jotka muuttuvat aste asteelta yhä makaabereimmiksi.

Pääosassa eksentrisenä näyttelijänä on Vincent Price (1911-93), jonka rooleissa yleensä tuli esiin maneerien, liioittelun ja outouden piirteet, tällä kertaa yhdistyneenä Shakespeare-näyttelemiseen, jossa nämä piirteet ovat perinteisesti yhdistyneet ja antaneet runsaasti aihetta myös parodioihin. Price ammentaa selvästi roolissaan 1800-luvun dandyistisen esittämisen “outouksista” ja “pelotteista”, joita elokuvan modernit kriitikot eivät ymmärrä, mutta jotka ylilyönneissään ovat tuttuja kauhuelokuvan ja teatraalisten rock-tähtien parissa kasvaneelle sukupolvelle.

Edward Lionheart on kuin salaisuuden piinaama herrasmies, joka toteuttaa omaa traagista kohtaloaan. Edgar Allan Poen henkilöhahmot tarjosivat historiallisiin ja kauhurooleihin erikoistuneelle Hollywood-näyttelijä Pricelle 1960-luvun nuorison popelokuvissa mahdollisuuden kehittää “byronistisiin” ja poelaisen dandyistisiin eleisiin perustuvan tyylin. Siinä oli mukana itseironiaa, Shakespeare-näyttelijöiden 1800-luvulla omaksumaa teatraalisuutta sekä aavistus camp-huumoria sekoittuneena Pricen hahmottelemien kärsivien sadistien tai herrasmiesten uhkaavuuteen, jota hän pehmensi matalan soinnikkaalla äänellään. Peter von Baghin sanoin nämä Pricen esittämät “oudot ihmiset olivat aikansa perverssin maailman keskellä pelottavan normaaleja”. Vertautuvatko Vincent Pricen roolit baudelairelaisiin (anti)sankareihin vai viittaako niiden traagisuus ja “elämää suurempi makaaberius” moderneihin sarjamurhaajiin, kouluampujiin ja itsetuhoisten ihmisten sairaisiin joukkotuhofantasioihin?