Michael Clarke: The Heart of England (1954), 20 min.
British Film Instituten kokoama ja julkaisema sarja The British Transport Films Collection esittelee laajasti Britannian eri kolkkiin (Englantiin, Skotlantiin ja Walesiin) sijoittuvia matkailufilmejä 1950- ja 60-luvuilta. Ne antavat kiehtovan aikalaiskuvan siitä, miten nämä paikat on nähty ja “kuviteltu” edustavina esimerkkeinä Britannian lukuisista paikallisuuksista. Koosteen "See Britain by Train" osassa “The Heart of England” matkataan nimensä mukaisesti “Englannin sydämeen”, lukijan mukaan “alueelle, joka on kaikista englantilaisinta.”
Pastoraali visio Englannin ylevästä ruraalista ytimestä koostuu keskiaikaisista kylistä ja niiden viheriöistä, historiallisista kaupungeista katedraaleineen ja kivimuureineen ja määkivien lammaskatraiden vierellä pelattavista krikettipeleistä.
Dokumentti seuraa vuodenaikojen vaihtelua alueella, joka puhkeaa keväiseen loistoonsa hedelmätarhojen kukkineen ja jonka Cotswoldin seudun mökit ja Shakespearen syntymäseudut ovat mytologisoineet autenttisen englantilaisuuden tyyssijaksi.
Dokumentin päättyessä kolmen kreivikunnan maatalousnäyttelyyn ja lasten riemuun huvipuistossa nykykatsoja ei voi kuin hämmästellä tämän “kadonneen mailman” ihanteellisuutta, joka tuntuu olevan myös mahdollisimman kaukana sen hetken Britannian yhteiskunnallisesta todellisuudesta: 1956 käytävä Suezin kriisi vie Britannian imperiumin arvovallan lopullisesti, rock’n’roll saapuu kunnolla maahan ja elo- ja syyskuussa 1958 käydään Lontoon Notting Hillissä maan ensimmäiset rotumellakat.
Edward McConnell: Glasgow Belongs to Me (1966), 17 min.
Junaelokuvien sarja vie matkaajan BFI:n sarjassa usein Skotlantiin, niin sen luonnonkauniille nummi- kuin rannikkoseuduille,
mutta myös teollisille alueille, joista merkittävin on Glasgow’n satama- ja teollisuuskaupunki. Se näytteli aikanaa merkittävää roolia Yhdysvaltain ja Britannian välisessä kaupassa sekä britti-imperiumin kehityksessä ja kävi läpi vaikean taantuman 60-luvulta 80-luvun lopulle, jolloin Glasgow’n valinta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi nosti sen jaloilleen. Glasgow on ollut aina myös yksi tärkeistä Britannian musiikkikaupungeista, jonka artistit ovat erityisesti 1960-luvulta alkaen vaikuttaneet saarivaltakunnan popmusiikin kehitykseen.
Dokumentti seuraa kevyen komediallisin sävyin taksikuskin antamaa opastusta kaupunkiin ensimmäistä kertaa tutustuvalle miekkoselle. Matkaa tehdään Glasgow’n yliopiston kampukselta jalkapallokentälle ja sen aikana katsojalle tehdään tutuksi pohjoisen työväenluokan nurkkapatriotismia ja lämminsydämisyyttä. “Pohjoisen metafora” täydentyy
käytännöllisyyden ja insinööritaidon ylistyksenä, jonka voikin asettaa edellisen filmin esittämän “etelän metaforan” haaveellisen runollisuuden rinnalle. Vaikka kyseessä on Skotlannin toinen merkittävä kaupunki, sen voi nähdä silti edustavan Lontoo-keskisestä näkökulmasta “pohjoisuutta” Pohjois-Englannin ohella.
NORMAN COHEN: London Nobody Knows (1967), 46 min.
Tämä näyttelijä James Masonin (1909-84) juontama matka läpi "unohdetun Lontoon" paljastaa meille svengaavan kaupungin toiset kasvot 1960-luvun lopulla, jolloin populaarikulttuurin antama kuva Lontoosta kiinnittyi liian usein minihameiden, punaisten double decker-bussien ja röyhelökauuksisten poppareiden muodostamaan paraatiin.
Vaikka minihameet vilahtavat London Nobody Knowsissakin, tämä taiteilija ja taidekriitikko Geoffrey Fletcherin (1923-2004) vuonna 1962 julkaistuun samannimiseen kirjaan perustuva kauan unohdettuna ollut dokumentti vie katsojan kiehtovalle aikamatkalle ympäri tuntematonta Lontoota.
Mason etsii ja löytää ympäri kaupungin viimeisiä katoamassa olevia merkkejä viktoriaanisesta ajasta. Hän vierailee ränsistyneessä Bedford Theatressä Camden Townissa, 1900-luvun alun suositun music hall-tähden Marie Lloydin suosikkiteatterissa, viktoriaanisessa julkisessa miestenhuoneessa, jota koristi kultakala-akvaario, tapaa kaupungin viimeiset lampunsytyttäjät ja vierailee Jack the Ripperin murhapaikoilla Lontoon Spitalfieldsin alueella.
Cohenin dokumentti on merkittävä jo pelkästään ajankuvana ja modernin svengaavan Lontoon kääntöpuolen kuvaajana, mutta sen empaattinen ja lievän dramaattinen tapa muistuttaa katsojia lontoolaisista, jotka löytyvät köyhien kahviloista, pelastusarmeijan tiloista ja kaduilta tekee siitä 60-lukulaista sosiaalista realismia koskettavimmillaan. Vaikka dokumentti ajoittain ajanhengen mukaisesti yltyy leikittelemään aiheellaan, sen oudon surumielinen tyyli muuttaa Lontoon vahvan subjektiiviseksi psykogeografiseksi kokemukseksi. Tämä ihmisten, rakennusten ja miljöiden kohtaloihin liittyvä aavistus antaa tunteen kaupungista "elävänä organismina”, jonka vuosikymmenien saatossa tapahtuvaa muotoutumista ei pintapuolinen pop-elokuva tavoita.
