Olen nähnyt Ypäjän yössä Toivo Mäkelän haamun vuoden 1959 joulukalenterissa

Jos vaikkapa Kari Hotakainen kirjoittaisi näyttelijä Toivo Mäkelästä (1909-1979), jonka syntymästä tulee ensi lauantaina 26.9. kuluneeksi 100 vuotta, novellin, hän voisi otsikoida sen tuohon tapaan. Toivo merkitsee 50- ja 60-luvuilla syntyneelle sukupolvelleni kuin jotain hieman pelottavaa mutta tuttua ilmestystä, joka oudolla tavalla hehkuu mennyttä lapsuuden suomalaisuutta ja sen ajan ”erikoisia” ja ”autenttisia” ihmisiä. Vuonna 2009 tulee kuluneeksi myös 30 vuotta Mäkelän kuolemasta. Hänet voisi hyvin kuvitella hupaisan ja hieman surullisen, ilman viimeistä leposijaa vailla olevan, henkiolennon rooliin, joka Cantervillen kummituksen tavoin kiertelee tajunnankanjoneissamme.

Toivo Mäkelä, vaikka onkin 1950-luvun elokuvan miehiä, ei ole missään nimessä brandolainen metodinäyttelijä, joka paljastaa verikarvaan sisimpänsä rooleissaan. Hänen ominta aluettaan ovat vanhan metodin ”gestiikka ja mimiikka” - käden ja sen sormien hienostunut ”haroilu”, selvänäkin sammaltava ja narisevan charmikas ääni ja viipyilevä ja virnuileva hymy – jotka luovat jäjittelemättömän Toivo Mäkelä-maneerin, samanaikaisesti huvittavan ja traagisen.

Hänen koomillisen ja surullisen rajamailla liikkuvan näyttelemisen ylittämätön tyylinäyte on tietenkin F.E.Sillanpään romaaniin perustuva Matti Kassilan ohjaus Elokuu (1956). Siinä kanavanvartija Viktor Sundvallin pitkälle kehittynyt alkoholismi kuvaa Kassilan itsensä mielestä (hänen muistelmateoksessaan Mustaa ja Valkoista,

1995) elämänvalhetta, jonka kuvaajana Topi Mäkelä oli parhaimmillaan. Jos Toivoa pidetään ylittämättömänä juopon elostelijan esittäjänä, sisältyy tähän rooliin yleensä aina tujaus tämän elämänvalheen mukanaan tuomaa traagisuutta – klassisen tsehovilaisen draaman oppien mukaan.

Alkoholi ja juopottelu sivuaa usein Topin elokuvarooleja. Hän varasti elämän (Aarne Tarkas, 1962) kirkkoherra Evald Kettusen roolinkin suupieleen sipaistaan tuurijuopon hermostunutta hikeä hänen nähdessään kotiviinikellarin aarteita vierailullaan kylän uuden napamiehen luona. Kassilan Lasisydämessä (1959) Mäkelän juopotteleva kulkuri on pitkälle koomillinen, mutta päihtyneen vagabondin rooli on samalla eräänlaisen juopahtaneen maalaistaiteilijan karikatyyri ja siksi Topin roolien suuren kolmiyhteyden ilmentymä: taiteilijuus, elämänvalhe ja alkoholi.

Omien muistikuvieni mukaan Toivo Mäkelän kulttimaine alkoi kehittyä 1980-luvun puolivälissä tv:ssä esitetyn Elokuun myötä. Juuri käytössä yleistyneet videonauhurit mahdollistivat Mäkelän näyttelijäntyön kaikkien nyanssien intensiivisen kelailun. Hänen roolisuorituksensa Elokuussa oli niin vakuuttava, että seurassani ollut ylioppilasnuorukainen alkoi ahdistua ajatuksesta, että hänestäkin voisi tulla alkoholinkäytön ja sydänsurujen seurauksena aikanaan tuollainen kuin Viktor Sundvall.

Kassila toteaa edelleen elämäkerrassaan, että ”täytyy myöntää, että Topi Mäkelä oli jossain määrin outo mies”. Mitä hän oli todellisuudessa, pysynee jossain määrin arvoituksena, niin kuin suurten näyttelijöiden kohdalla pitääkin. Mäkelä oli joka tapauksessa ”eksentrinen esiintyjä” parhaimmillaan, joka mitä todennäköisimmin kotioloissa muuntui turvalliseksi piippu- ja kalossit-perheenisäksi – ajoittaisista taiteilijakimaroista huolimatta. Topista ei ole ilmestynyt elämäkertaa, missä hänen ”aitoa” minäänsä valotettaisiin, Kuka on kukin-vuosikirjoista löytyy hänestä lähinnä perustietoja, mutta 50- ja 60-lukujen elokuvalehtien selailu varmaan tarjoaisi jutunpoikasia miehen persoonan syväluotaamiseen. Toivo eli onnellisen lähes 40-vuotisen avioliiton näyttelijä Irma Seikkulan kanssa. Tämän onnen eräänlainen tiivistys on Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi-elokuvan (1977) kohtaus, jossa valokuvaaja Hurme (Mäkelä), kysyy ympäripäissään eteisen ovenpielessä roikkuen nauravaiselta vaimoltaan (Seikkula): ”Rakastatko sinä vielä minua, Valma?”

Stephen Kijak: Scott Walker: 30 Century Man (2006)

Mikä parempi tapa aloittaa blogikirjoittelu kuin katsoa uudestaan suuresti ihailemastani Scott Walkerista kolme vuotta sitten tehty dokumentti ja tallettaa pari sen herättämää ajatusta.

Kokonaisuutena tämä ”rockumentary” ei ehkä asetu klassikkojen kanssa samaan sarjaan, mutta sen parasta antia ovat erakkoudestaan tunnetun Walkerin saaminen kameran eteen. Miehen tähtiuran ja nykypäivän avant-meiningin väliin muodostuva henkeäsalpaava kaari on jo dokumentin muotoon tallennettuna merkittävä teko ja sen ovat tajunneet myös monet haastateltavat, joista Scottia teoksessa fanittavat ja osuvasti kommentoivat muun muassa Thom Yorke, Jarvis Cocker, Alison Goldfrapp, Portisheadin Dot Allison, Brian Eno ja myös dokumentin erikoistuottajana toiminut David Bowie.

Erityisen riipaiseva on kohtaus, jossa Marc Almond ja Johnny Marr kuvailevat Walker Brothersin musiikin ja sodasta edelleen toipuvan 60-luvun puolenvälin Britannian melankolista yhtäläisyyttä. Kamera-ajo ränsistyneen vuokratalon rappusissa elokuvassa The L-Shaped Room (Bryan Forbes, 1962) saa taustalleen yhden Scottin Walker Brothersien kanssa levyttämän ”pateettisen sinfonian” In My Room samalla kun kyynelsilmäinen Jane (Leslie Caron) astuu kohti rakastettunsa huonetta. Tämä mustavalkoinen kitschen sink-elokuvan klassikko kertoo haikean tarinan ranskalaistytön onnettomasta rakkaudesta itsekeskeiseen kirjailija-beatnikkariin taustanaan Lontoon sodanjälkeisen Fulhamin kaupunginosa – The London Nobody Knows.

Ainoa dokumentissä esiintyvä ”tavisfani” tähtifanien ohella on kenties keskeisin Scott Walker ja Walker Brothers-tavaran keräilijä Arnie Potts, joka asialleen omistautuneena täyttää kaikki eksentrikkokeräilijän tyylipiirteet: talo täynnä postereita, vinyylilevyjä, konserttilippuja ja fani-memorabiliaa Walker Brothers-kuumeen ja Swinging Londonin ajoilta – kaikki moitteettomasti ja tarkasti järjestettynä asianmukaisiin mappeihin, muovitaskuihin ja kansioihin. Pottsia katsellessa ja kuunnellessa tulee väistämättä mieleen alkusyksystä 2009 Yle Teemalta tullut dokumentti Stanley Kubrickin laatikot, jossa paljastettiin edesmenneen mestariohjaajan obsessiivinen tapa järjestää kaikkien projektiensa materiaalit tarkasti valmistettuihin laatikoihin, jotka täyttivät nähtävästi tuhansia kuutiometrejä hänen asujaimistostaan. Erityisesti Kubrickin rakkaus konttoritarvikkeita kohtaan tuli ilmi hellyttävällä tavalla – samalla rakkaudella Pottsin kaltainen keräilijä näyttää järjestäneen kaikki käsiinsä saaneet lippuset ja lappuset Walker Brothersien uralta.

Scott Walkerille omistettuja fanisivustoja seuratessa suurin osa niissä keskustelevia ”fanittajia” ovat naiset, mutta itse dokumentissa he ovat vähemmistössä. Vaikka Scott Walker kyseenalaisti aikanaan niin biiseillään kuin tähteydessään 60- ja 70-luvun vaihteessa voimaantunutta maskuliinisuuden ylivaltaa rock-kulttuurissa, hänen nykyinen palvontansa on osaltaan kuin kaipuuta aikaan, jolloin nämä ”rockjumalat” hallitsivat.