Jack Gold: The Naked Civil Servant (1975)

Englannin ensimmäinen julkihomo, kirjailija, alastonmalli, stand-up koomikko ja celebrity Quentin Crisp (1908-1998) julkaisi vuonna 1968 omaelämäkertansa The Naked Civil Servant, jossa traagisen ja koomisen yhdistyminen loivat tälle yhdyssanalle uuden merkitystason.

Kirjassa Crisp kuvasi taivaltaan homofobisessa englantilaisessa yhteiskunnassa, jossa hän kohtasi joukon boheemeja ja ulkopuolisia sekä yhteiskunnan vihamielisyyden erilaisuutta kohtaan. Crisp syntyi eteläenglantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen, jonka äiti oli lastenhoitaja ja isä lakimies. Apunaan terävä kieli ja kiintymys naisten vaatteisiin pukeutumiseen ja meikkaamiseen Crisp rakensi itselleen räikeän homoseksuaalin identiteetin, jonka turvin hän pasteerasi pitkin katuja, työskennellen välillä kirjankuvittajana, alastonmallina valtion taidekouluissa ja yleisenä elämän absurditeettien tarkastelijana.

Quentin Crispin ristiretki poseerauksen, seksuaalisten vähemmistöjen ja yksilön ilmaisuvapauden puolesta kulttuurissa, joka on keskiajalta asti rakastanut ristiinpukeutumista niin näyttämötaiteessa, viihteessä kuin kunniallisuuden julkisivun takana, sisältää omat koomilliset aineksensa. Englantilainen fiksaatio ’kinkyyn’, pikkutuhmasti provosoivaan erotiikkaan, jossa leikitään sopivan ja sopimattomuuden lukuisilla muunnoksilla, ja erityisesti ruumiin koristamisessa, on Crispin identiteettitaiteen ydintä. Tämä on myös historiallisesti brittiläisen pop-teollisuuden yksi kulttuurinen tukijalka.

Maa, jossa homoseksuaalisuus nähtiin vaarallisena eksentrisyytenä ja mielenterveyden häiriönä aina 1970-luvun alkuun asti, ja jossa kuningatar Viktoria kieltäytyi allekirjoittamasta lakia, joka hyväksyisi naisten välisen rakkauden, vedoten siihen että sellaista asiaa ei voi olla olemassa, on puritaanisesta heteronormatiivisuudesta tehnyt yhden ‘kinkiyden’ lajin. Quentin Crisp oli kuin peili, jonka hän asetti kansakunnan kasvoja vasten, ja sai tietenkin vihat päälleen.

Elämäkerran tv-elokuvaversiossa marginaali-ihmisten ja megalomaanikkojen näyttelemiseen erikoistunut John Hurt rakentaa Crispistä boheemin dekadentin taideteoksen, joka sinnikkyydellään muuttuu pop-aikakaudella friikistä kruununjalokiveksi. Kielletyn homoseksuaalisen identiteetin uniformu ja meikkaaminen ovat 1970-luvulle astuttaessa uuden miesihanteen muodikkaita velvoitteita, jotka nuorisovallankumouksen edetessä yrittävät jälleen järkyttää establishmentia.

Kun Crisp elokuvan lopussa pasteeraa pitkin Lontoon puistoa, tämä aiemmin hailakan kaasuvalon varjoon ja sumuiselle kadulle eksynyt eksoottinen lintu on äkkiä kuin kruununprinssi, joka tarkastelee juuri perimäänsä valtakuntaa. Valtakuntaa, jossa yksi Quentin Crispin motoista kasvaa kokonaista aikakautta luonnehtivaksi sloganiksi: ‘exhibitionism is a drug, you get hooked’.

Tim Burton: Ed Wood (1994)

1980-luvun alussa alkanut kiinnostus “roskakulttuuria” ja populaarikulttuurintuotteita kohtaan, jotka “ovat hyviä, koska ovat niin huonoja”, nosti esiin 1950-luvulla halvoilla budjeteilla elokuvia tehtailleen b-elokuvien kruunaamattoman kuninkaan Edward D. Woodin, Jr (1924-78).

Edin filmien teknisille heikkouksille, lapsellisille juonille ja efekteille, kaikkiin mahdollisiin väleihin tungetuille dokumenttifilmien pätkille ja friikeille näyttelijöille naureskeltiin opiskeilijoiden salakapakoissa pidetyissä “hyvien huonojen elokuvien festivaaleissa” ja videoillanistujaisissa, joiden aiheina olivat myös sellaiset populaarikulttuurin ikonit kuin Spede Pasanen, porilainen elokuvaohjaaja Visa Mäkinen ja Star Trekin alkuperäinen 1960-luvun tv-sarja. Ed Woodin elokuvien luottonäyttelijöitä olivat usein ruotsalainen vapaapainija Tor Johnson, televisioennustaja Criswell, suomalaissyntyinen television kauhuohjelmien juontaja Vampirella (Maila Nurmi) sekä väsähtänyt ja huumeriippuvainen Draculan klassinen näyttelijä Bela Lugosi.

Ed Wood oli nuoresta asti kiinnostunut kaikesta bisarrista ja okkultismiin viittaavasta ja hän oli myös naisten angoravillapaitoihin mieltynyt ristiinpukeutuja, joka käytti toisen maailmansodan Tyynen Valtameren taisteluissa naisten alusvaatteita sotilaspukunsa alla.

Vaikka Woodin elokuville naureskeleminen oli loppujen lopuksi aika pitkästyttävää hupia, Tim Burtonin ohjaama elämäkertaelokuva tekee kunniaa Woodin peräänantamattomalle optimismille ja löytämisen ilolle, jonka kautta hänen nyrjähtänyt maailmansa alkaa näyttäytyä runollisena ja oudon kiehtovana. Tätä puolta on korostanut myös Woodia elokuvassa esittävä Johnny Depp, joka Brian J.Robbin elämäkertateoksessa Johnny Depp - Kapinallinen (Minerva 2009, 138-39) kertoo, että ‘katselin Woodin filmejä ja yhdistelin sitten erilaisia ihmisiä päässäni. Halusin tehdä hänestä yhtaikaa äärimmäisen optimistisen ja viattoman, mutta myös loistavan showmiehen. Hän oli mies, joka rakasti elokuvien tekemistä. Se oli hänen koko elämänsä eikä hän antanut minkään viedä uskoaan siihen.’

Ed Wood onkin elokuva eksentrikosta, joka ei koskaan “näyttele” erikoista, vaikka rakastaa show-maailmaa, joka perustuu tälle esittämiselle. Se on myös elokuva faniudesta: Ed Woodin ihailevan empaattinen suhde Bela Lugosiin (Martin Landau), jolla on jäänyt lopullisesti Draculan “rooli päälle”, ei lakastu, vaikka Bela on elävä monumentti tähteyden katoavaisuuteen liittyvästä traagisuudesta.

Lugosin maneerit, jotka 1930-luvulla saivat naiset transsiin, ovat 1950-luvulla halpahintaisen sirkusviihteen oloisia. Edin seuratessa tv:n ääressä Lugosin tekniikkaa hänen yrittäessä hypnotisoida kauhushow’n Vampiraa on hän kuin kuka tahnsa yli-innokas myyttinen amerikkalainen jokamies, joka on eksoottisen eurooppalaisen kauhuperinteen lumoissa. Vastatessaan Edin kysymykseen, miten hän tekee sen, Lugosi tiivistää tähteytensä salaisuuden:‘On oltava notkeanivelinen ja on oltava kotoisin Unkarista.’

Joseph Pevney: The Strange Door (1951)

Charles Laughton (1899-1962) oli näyttelijä, joka klassikkorooliensa (erityisesti William Dieterlen The Hunchback of Notre-Dame, 1939) lisäksi näytteli runsaan joukon ihan tavallisia jässiköitä eikä myöskään kainostellut esiintyä Hollywoodin b-tuotannoissa.

The Strange Door oli juuri tällainen Universal-studion kauhuelokuvien mainetta vielä 50-luvun alussa lypsänyt ”halpis”, joka perustui Robert Louis Stevensonin lyhyeen tarinaan The Sire de Maletroit’s Door. Laughton on elokuvassa monimutkaisen koston järjestävä ylimys, Alain, the Sire de Maletroit, markiisi de Saden ei-niin-kaukainen sukulaissielu, jonka dekadentti elämäntapa sivuaa lukuisien vastaavien paheellisten siniveristen tyyppiä niin kirjallisuudessa kuin valkokankaalla.

Elokuva ei kuulu minkään sortin mestariteoksiin, mutta Laughton on roolissaan niin herkullinen, että koko suoritusta voi kutsua eräänlaiseksi Charles Laughton-performanssiksi. Hänen samettinen kuiskintansa ja ylimielinen käyskentely Maletroitin vaakunalla varustetussa aamutakissa tai sadististen suunnitelmien punominen siankyljys suupielessä levittävät pitkän teatteri- ja elokuvatyön hiomat Laughton-maneerit eteemme kuin kallisarvoisen gobeliinin.

Laughton tuntuu hautovan Toivo Mäkelän tavoin jotain salaisuutta, josta ammentaa aineksia tällaisiin suorituksiin. Laughtonin elämäkerturien mukaan se oli ”the love which dare not speak its name” – kätketty homoseksuaalisuus – joka piinasi miestä koko hänen elämänsä ajan ja teki hänestä ehkä siksi ”hullujen hallitsijoiden” roolien rinnalla marginaaleihin ajettujen ihmisten empaattisen tulkin. Vaikka niin Mäkelä kuin Laughton tuntuvat roolin toisensa jälkeen näyttelevän itseään, Laughtonilla oli lähes psykoottinen tarve muuntua aina esittämikseen ihmisiksi. Hänen maineensa ”vaikeana näyttelijänä” juontuikin siitä, että Laughton hylkäsi pitkälle vietyjä produktioita, jos ei katsonut pystyvänsä tähän muuntumiseen.

The Strange Dooria katsellessa tuleekin väistämättä mieleen, että mestari alkaa jo olla väsynyt, eikä hän välitä pitää kiinni kompromissittomasta tyylistään: on hauskempaa matustella ja hassutella koko rahan edestä niillä konsteilla, joilla vuosien ajan on luonut tällaisia ihmiskunnan syöpäkasvaimia kuin Sire de Maletroit.