Rock-väen lemmikkieksentrikko

Ivor Cutler: Looking for Truth with a Pin (2005), 60 min.

Ivor Cutler (1923-2006) ei varsinaisesti ollut rock-eksentrikko, mutta hänen elämänsä ja uransa kytkeytyi monissa yhteyksissä brittiläiseen rock-kulttuuriin. Cutler oli koulutukseltaan opettaja, joka 1950-luvulla toimi jonkin aikaa radikaalista kasvatusfilosofiasta tunnetun A.S.Neillin Summerhill Schoolissa, ennen kuin hän alkoi kirjoittamaan lauluja ja runoja, joiden avulla hän pääsi esiintymään BBC:n vaikutusvaltaiseen John Peelin radio-ohjelmaan. Televisio-esiintymisensä ansiosta Paul McCartney huomasi hänet ja kutsui Cutlerin mukaan Beatlesin Magical Mystery Tour (1967) tv-elokuvaan, jossa hän esitti bussikuskina itseään pitävää Buster Bloodvesseliä, joka rakastuu intohimoisesti  Ringo Starrin tätiin Jessieen. Tätä kautta alkoi hänen tiensä koko Britannian tuntemaksi ja rakastamaksi hyväntahtoiseksi eksentrikoksi.

Cutlerin pukeutuminen oli aina perinteisen eksentristä. Hän käytti mielellään pussihousuja ja hattuja, jotka oli koristeltu kunniamerkein, ja jotka viittasivat hänen skottilaiseen taustaansa. Vaikka hän oli syntynyt Glasgow’ssa, Cutlerin vanhemmat olivat alunperin itä-Euroopan juutalaisia, jotka matkallaan Amerikkaan olivat päätyneet Skotlantiin. Cutler itse käytti aina kulkuvälineenään polkupyörää ja harvapuheisena miehenä kommunikoi mielellään tarralappujen avulla, joihin hän oli painattanut “cutlerismejaan”, kuten ”poistaaksesi tämän etiketin irroita se”. Tämä esimerkki kuvastaa hyvin hänen lapsenkaltaista dadaistista mielikuvitustaan, joka oli kenties tarkoituksellisesti tähdätty ärsyttämään brittiyhteiskunnan pedantteja, ja joka periytyi hänen saamistaan vaikutteista Summerhill Schoolissa. Ennen kaikkea  Cutler oli Edward Learin, Lewis Carrollin ja William Blaken eksentrisyyden  tradition jatkaja, jonka maailmankuvassa lapsenomainen ihmettely ja itsestäänselvyyksien surrealistinen kyseenalaistaminen oli hippiajan vastakulttuurin hengen mukaista, heijastaen Blaken I am but two days old runon eetosta.

Läpi uransa Cutler levytti juuri tämän henkisiä albumeita, joissa näkyi niin englantilaisen hulluttelevan trad-jazzin vaikutus kuin brittikoomikoiden Peter Sellersin ja Spike Milliganin vaikutus. Cutler esiintyi usein säestäen itseään urkuharmonilla ja bambuhuilulla, kirjoitti useita lastenkirjoja ja eksentrisiä muistelmia saavuttaen täten kunniaeksentrikon paikan brittiläisessä yhteiskunnassa, jota erityisesti moni sukupolvi populaarimusiikin esiintyjiä kunnioitti 1960-luvulta hänen kuolemaansa asti.

Itsetuhon eksentrinen fantasia

DOUGLAS HICKOX: Theatre of Blood (1973), 104 min.

Jo alkuteksteistä lähtien Kauhujen teatterin erikoinen tunnelma välittyy katsojalle. Surumielinen ja haikea luuttumusiikilla alkava teema laajenee kohtalokkaaksi elokuvamusiikiksi, joka taustoittaa kohtauksia mykkäelokuvan aikaisista Shakespeare-sovituksista. Kaikissa niissä tapahtuu ‘bardin’ näytelmissä usein tuttu väkivaltainen tai makaaberi murha. Se on johdatusta elokuvan tarinaan, jossa katkeroitunut ja kuolleeksi luultu Shakespeare-näyttelijä Edward Sheridan Lionheart murhaa tyttärensä Edwinan ja kerjäläisjoukon avulla lontoolaisia teatterikriitikkoja, jotka ovat aikanaan kieltäytyneet antamasta hänelle merkittävää näyttelijäpalkintoa vedoten Lionhartin tapaan ylinäytellä. Murhat toteutetaan pääosin Shakespearen vähemmän tunnettujen näytelmien (esim. Cymbeline, Troilus & Cressida) kohtauksilla, jotka muuttuvat aste asteelta yhä makaabereimmiksi.

Pääosassa eksentrisenä näyttelijänä on Vincent Price (1911-93), jonka rooleissa yleensä tuli esiin maneerien, liioittelun ja outouden piirteet, tällä kertaa yhdistyneenä Shakespeare-näyttelemiseen, jossa nämä piirteet ovat perinteisesti yhdistyneet ja antaneet runsaasti aihetta myös parodioihin. Price ammentaa selvästi roolissaan 1800-luvun dandyistisen esittämisen “outouksista” ja “pelotteista”, joita elokuvan modernit kriitikot eivät ymmärrä, mutta jotka ylilyönneissään ovat tuttuja kauhuelokuvan ja teatraalisten rock-tähtien parissa kasvaneelle sukupolvelle.

Edward Lionheart on kuin salaisuuden piinaama herrasmies, joka toteuttaa omaa traagista kohtaloaan. Edgar Allan Poen henkilöhahmot tarjosivat historiallisiin ja kauhurooleihin erikoistuneelle Hollywood-näyttelijä Pricelle 1960-luvun nuorison popelokuvissa mahdollisuuden kehittää “byronistisiin” ja poelaisen dandyistisiin eleisiin perustuvan tyylin. Siinä oli mukana itseironiaa, Shakespeare-näyttelijöiden 1800-luvulla omaksumaa teatraalisuutta sekä aavistus camp-huumoria sekoittuneena Pricen hahmottelemien kärsivien sadistien tai herrasmiesten uhkaavuuteen, jota hän pehmensi matalan soinnikkaalla äänellään. Peter von Baghin sanoin nämä Pricen esittämät “oudot ihmiset olivat aikansa perverssin maailman keskellä pelottavan normaaleja”. Vertautuvatko Vincent Pricen roolit baudelairelaisiin (anti)sankareihin vai viittaako niiden traagisuus ja “elämää suurempi makaaberius” moderneihin sarjamurhaajiin, kouluampujiin ja itsetuhoisten ihmisten sairaisiin joukkotuhofantasioihin?

Amerikkalaista rajaseutueksentrisyyttä etsimässä

WILFRED JACKSON: Johnny Appleseed (1948), 19 min.

 Amerikkalaisessa folkloressa keskeisellä sijalla oleva ‘Jussi Omenansiemen’, Johnny Appleseed, on Walt Disneyn animaatioissa supermetsätyömies Paul Bunyanin, mustan rautatienrakentaja John Henryn ja rajaseutusankari Davy Crockettin rinnalla osa amerikkalaisen erityisyksilöllisyyden mytologiaa. He ovat kaikki ‘rajasudun sankareita’ ja Amerikan rakentajia sen ‘villissä lännessä’. Jussi Omenansiemen on kuitenkin kaikkien villin lännen sankareiden rinnalla ‘outo lintu’: rauhaarakastava eläintenystävä, joka tinapannu päässään, raamattu kädessään ja pussi siemeniä olallaan kylvi lännen valloittajien perässä omenapuita ympäri Yhdysvaltoja ja loi täten itsestään myytin rakastettavana  rajaseutueksentrikkona.

Oikealta nimeltään John Chapman (1768-1847), Jussin legenda on jatkanut kulkuaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa nyt jo melkein pari sataa vuotta. Hän oli kuin amerikkalainen versio Fransiskus Assisilaisesta, katolisesta eläinten suojelupyhimyksestä, ja esimerkki rousseaulaisesta alkuperäisen turmeltumattomasta ihmisestä, jota ‘kulttuuri’ ei ollut vielä pilannut. Täten Appleseed mytologisoi tärkeää osaa amerikkalaisesta ihmiskäsityksestä. Sen tärkeä osa on uskonnollinen ja sentimentaalinen eetos, joka romantisoi alkuperäistä ja yksinkertaista ihmistä ja elämää kaukana kaupunkilaisesta ja ‘sivistyneestä’ Amerikasta, jolle rajaseutu näyttäytyy vuoroin patavanhoillisuuden ja vuoroin lähes utooppisen vapauden alueena. Tällaisessa ‘kuvitteellisessa kansallisuudessa’ Jussi Omenansiemen on sekä amerikkalaisen hippiliikkeen ja vihreiden idoli, että konservativeille muistutus siitä, millaisen hengellisyyden varassa amerikkalaisuuden todellinen perusta lepää. Kylmän sodan aikana Walt Disneyn tarkoitus oli näillä animaatioillaan muistuttaa amerikkalaisia ja muuta maailmaa tästä.

Rodunjalostusta tohtori Moreaun saarella

TI 13.11 ERLE C.KENTON: Island of Lost Souls (1932), 70 min.

Tämä H.G.Wellsin tieteisromaaniin The Island of Dr Moreau (1896) perustuva kauhuelokuva on varhainen Hollywood-tuotannon esimerkki, joka kommentoi 1900-luvun alussa villinä käytyä keskustelua luonnonvalinnasta ja rodunjalostuksesta. Tohtori Moreau (Charles Laughton) on arkkityyppinen Lontoosta etelämeren eristyneelle saarelle paennut viktoriaanisen ajan hullun- nerokas tiedemies, joka pyrkii edistämään evoluutiota luomalla eläimistä ihmisiä. Moreau on kuin modernin ajan tohtori Frankenstein, tai ihmiskokeita keskitysleireissä tehneen natsitohtori Joseph Mengelen edeltäjä, joka kertoilee ensin vierailijoille viileän tieteellisesti työstään ja sen jälkeen haltioituneena lausuu: “Do you know what it feels to be like God”, samalla paljastaen suuruudenhulluutensa.

Laughtonin sadistinen ja “itämainen”, mutta samalla pehmeän yläluokkaista englantia puhuva herrasmiestohtori, luonnosteli Hollywoodia varten nerokkaan ja hullun rikollisen tyypin, jota on hyvin usein sopinut esittämään englantilainen näyttelijä, kuten viime aikoina Gary Oldman tai Ian McKellen. Eurooppalaisittain sofistikoitunut Moreau viittasi myös aikanaan eugeniikan ja vivisektion parissa puuhaileviin tiedemiehiin, jotka eivät piitanneet ihmiselämän arvosta, vaan utopioissaan suunnittelivat ihmisrodun jalostamista tieteen avulla. Tämän 1800-luvun tieteenhistorian suuren teeman  epätieteelliset “äpäräversiot” nousivat esiin sotien välisenä aikana ja olivat osaltaan vaikuttamassa natsien rotuoppeihin ja myös kaikenlaiseen kirjallisudessa ja populaarikulttuurissa tapahtuvaan fantasiointiin aiheesta.

Laughton tuo Moreaun hahmossa esiin ajan yli-ihmiskeskusteluun liittyvän perusongelman: kenellä on oikeus tehdä itsestään poikkeusyksilö asettuen muun ihmisrodun yläpuolelle ja millaista tulevaisuutta tällaiset ihmiset haluavat toteuttaa? Voiko tieteen avulla nopeuttaa evoluutiota vai onko ajatus asettumisesta luonnon yläpuolelle vaarallinen harha?

The Island of Dr Moreau tarjoaa myös mielenkiintoisen viitteen viktoriaanisella ajalla syntyneeseen antropologiseen tirkistelykulttuuriin. Yksi Moreun kokeiden tuotos, The Panther Woman, esittää ei-eurooppalaisen naiseuden eksoottisena ja eksentrisenä toiseutena, kuin eräänlaisena sirkusfriikkinä.

Dandyn radikaalisuus ja konservatiivisyys

TI 6.11 : PHILIPPA LOWTHORPE: Beau Brummell: This Charming Man (2006), 78 min.

Dandyismin “grand old manistä” Beau Brummellista tehdyt harvat elokuvat eivät ole yleensä olleet kovin onnistuneita, mutta tämä Ian Kellyn elämäkertaan The Ultimate Dandy (2005) perustuva BBC:n tv-elokuva tavoittaa hyvin 1800-luvun alun regency-kauden hengen Englannissa ja Brummellin dandyismin radikalismin kahden aikakauden siirtymäpisteessä.

Tätä muutosta kuvaa hyvin elokuvan keskiöön asetettu Beau Brummellin ja Walesin prinssin (myöhemmin kuningas Yrjö IV) surullisesti päättyvä ystävyys. Se asetetaan jo filmin alussa mielenkiintoisesti vastakkain: Brummell tulevaisuuden miehenä itsesuunnittelemine pukuineen ja Yrjö ylitsepursuavan mauttomassa ja pompöösissä hääpuvussaan, joka viittaa paremmin menneiden vuosisatojen barokkihovien tyyliin kuin 1800-luvun uudenlaista dynaamisuutta uhkuviin herrasmiehiin. Myöhemmin tilanne korjaantuu Brummellin antaessa tulevalle kuninkaalle oppitunnin siitä, miten dandy pukeutuu ja tekee solmukkeensa.

Beau Brummellin historiallinen maine onkin ensisijaisesti peräisin hänen tavastaan määritellä dandyismi pukeutumisellaan. Jatkuvissa peliveloissa ja rahapulassa kieriskelevä “tyhjäntoimittaja” Brummell on sekä aikansa normien rikkoja että puritaanisen pakkomielteisesti kiinnostunut pukeutumisensa yksityiskohdista – aina eksentrisyyteen asti. Siksi voikin kysyä, millä tavalla eksentrisiä ovat Brummellin kadulla tapaamat ja halveksuntansa hänelle osoittavat peruukkeihin sonnustautuneet “vanhan koulukunnan” keikarit ja mitä taas Brummellin tyyli on modernin yksilöllisyyden kannalta?