Sukupuolinen kanssakäyminen alkoi/ yhdeksäntoistakuusikymmentäkolme /(Mikä oli oikeastaan minulle jo liian myöhäistä)/Chatterleyn sensuurin loppumisen/ja Beatlesin ensimmäisen LP:n välissä
Seuraavana vuonna tuo kanssakäyminen oli jo täydessä vauhdissa ja sodanjälkeinen harmaus tuntui jäävän lopullisesti taakse. Richard Lester ohjasi vielä vuonna 1964 Beatlesin hupsutteluelokuvan “A Hard Day’s Night” mustavalkoisena, mutta varsinkin uusi elokuva viittasi siihen, että svengaavan 60-luvun technicolour-värinen unelma oli alkamassa.
Vuoteen 1964 onkin lataututunut maagisella tavalla niitä jännitteitä, jotka myöhemmin 60-luvulla puhkesivat kukkaan ja loivat tuon vuosikymmenen myyttisen hohteen. Ranska ja Italia olivat johtavia elokuvamaita, joiden tekemiset vaikuttivat kriisissä olevan Hollywoodin linjanvetoihin ja ranskalais-italialainen muoti inspiroi erityisesti brittiläistä mod-kulttuuria, joka tunnisti sen “cooliuden” heti omakseen. Vuosi 1964 synnytti myös kaksi eurooppalaista elokuvaa, jotka oudolla tavalla muistuttivat toisiaan ennakoiden samalla muotoutumassa olevaa 60-luvun henkeä. ‘Cherbourgin sateenvarjot’ (Les Parapluies de Cherbourg, ohjaus Jacques Demy) teki sen pääosan esittäjästä Catherine Deneuvesta supertähden ja Michel Legrandin säveltämä musiikki hitteineen (‘I Will Wait For You’) jäi popmusiikin historian sävelaarteistoon. Yksinkertainen rakkaustarina laulettiin kaikkia vuorosanoja myöten valkokankaalla, mikä teki filmistä runollisen realistisen samalla kiteyttäen 60-luvun sentimentaalisen hengen. Michelangelo Antonionin Punainen erämaa (Deserto Rosso) kertoo myös rakkaustarinan, mutta sen aiheena on traumasta toipuvan naisen suhde miehensä liiketoveriin ja italialaisen keskiluokan vieraantuneeseen oleiluun teollistuvassa ympäristössä.
Punainen erämaa ja Cherbourgin sateenvarjot ovatkin kuin 60-lukulaisen mielenmaiseman kaksi puolta : erämaa sen vieraantuneen ahdistuksen ja purkaustaan odottavien kulttuuristen jännitteiden kuvaus, Cherbourg taas 60-luvun optimismin, viattomuuden ja romantiikan ympärille kiinnittyvän kauneudenkaipuun tiivistys, jonka esitys hupsun puhelaulun, taitavien kamera-ajojen ja värien käytön avulla välittää helposti banaalin tarinan koskettavalla tavalla.
Myös Punainen Erämaa on värien käytössään ainutlaatuinen elokuva. Antonioni halusi vieraantuneiden ihmisten rinnalla näyttää teollisiin ympäristöihin kätkeytyvää kauneutta ja maalautti niin puita kuin ruohoa ‘sopivan vihreäksi’, käytti erityisesti punaista väriä kuvaamaan päähenkilön tunnetilaa ja sinisen sävyjä heijastamaan muiden neuroottisuutta.
Kumpikin elokuva on kuin kurkottamassa orastavalle pop-aikakaudelle oppaanaan Andy Warholin filosofia yrittää löytää kauneutta banaalista ja esteettistä jokapäiväisestä ympärillämme – oli sitten kyseessä puksuttava tehdas Ravennan suistomaassa, Esso-huoltoaseman logo tai sateenvarjot cherbourgilaisessa kaupassa.
