Olen nähnyt Ypäjän yössä Toivo Mäkelän haamun vuoden 1959 joulukalenterissa

Jos vaikkapa Kari Hotakainen kirjoittaisi näyttelijä Toivo Mäkelästä (1909-1979), jonka syntymästä tulee ensi lauantaina 26.9. kuluneeksi 100 vuotta, novellin, hän voisi otsikoida sen tuohon tapaan. Toivo merkitsee 50- ja 60-luvuilla syntyneelle sukupolvelleni kuin jotain hieman pelottavaa mutta tuttua ilmestystä, joka oudolla tavalla hehkuu mennyttä lapsuuden suomalaisuutta ja sen ajan ”erikoisia” ja ”autenttisia” ihmisiä. Vuonna 2009 tulee kuluneeksi myös 30 vuotta Mäkelän kuolemasta. Hänet voisi hyvin kuvitella hupaisan ja hieman surullisen, ilman viimeistä leposijaa vailla olevan, henkiolennon rooliin, joka Cantervillen kummituksen tavoin kiertelee tajunnankanjoneissamme.

Toivo Mäkelä, vaikka onkin 1950-luvun elokuvan miehiä, ei ole missään nimessä brandolainen metodinäyttelijä, joka paljastaa verikarvaan sisimpänsä rooleissaan. Hänen ominta aluettaan ovat vanhan metodin ”gestiikka ja mimiikka” - käden ja sen sormien hienostunut ”haroilu”, selvänäkin sammaltava ja narisevan charmikas ääni ja viipyilevä ja virnuileva hymy – jotka luovat jäjittelemättömän Toivo Mäkelä-maneerin, samanaikaisesti huvittavan ja traagisen.

Hänen koomillisen ja surullisen rajamailla liikkuvan näyttelemisen ylittämätön tyylinäyte on tietenkin F.E.Sillanpään romaaniin perustuva Matti Kassilan ohjaus Elokuu (1956). Siinä kanavanvartija Viktor Sundvallin pitkälle kehittynyt alkoholismi kuvaa Kassilan itsensä mielestä (hänen muistelmateoksessaan Mustaa ja Valkoista,

1995) elämänvalhetta, jonka kuvaajana Topi Mäkelä oli parhaimmillaan. Jos Toivoa pidetään ylittämättömänä juopon elostelijan esittäjänä, sisältyy tähän rooliin yleensä aina tujaus tämän elämänvalheen mukanaan tuomaa traagisuutta – klassisen tsehovilaisen draaman oppien mukaan.

Alkoholi ja juopottelu sivuaa usein Topin elokuvarooleja. Hän varasti elämän (Aarne Tarkas, 1962) kirkkoherra Evald Kettusen roolinkin suupieleen sipaistaan tuurijuopon hermostunutta hikeä hänen nähdessään kotiviinikellarin aarteita vierailullaan kylän uuden napamiehen luona. Kassilan Lasisydämessä (1959) Mäkelän juopotteleva kulkuri on pitkälle koomillinen, mutta päihtyneen vagabondin rooli on samalla eräänlaisen juopahtaneen maalaistaiteilijan karikatyyri ja siksi Topin roolien suuren kolmiyhteyden ilmentymä: taiteilijuus, elämänvalhe ja alkoholi.

Omien muistikuvieni mukaan Toivo Mäkelän kulttimaine alkoi kehittyä 1980-luvun puolivälissä tv:ssä esitetyn Elokuun myötä. Juuri käytössä yleistyneet videonauhurit mahdollistivat Mäkelän näyttelijäntyön kaikkien nyanssien intensiivisen kelailun. Hänen roolisuorituksensa Elokuussa oli niin vakuuttava, että seurassani ollut ylioppilasnuorukainen alkoi ahdistua ajatuksesta, että hänestäkin voisi tulla alkoholinkäytön ja sydänsurujen seurauksena aikanaan tuollainen kuin Viktor Sundvall.

Kassila toteaa edelleen elämäkerrassaan, että ”täytyy myöntää, että Topi Mäkelä oli jossain määrin outo mies”. Mitä hän oli todellisuudessa, pysynee jossain määrin arvoituksena, niin kuin suurten näyttelijöiden kohdalla pitääkin. Mäkelä oli joka tapauksessa ”eksentrinen esiintyjä” parhaimmillaan, joka mitä todennäköisimmin kotioloissa muuntui turvalliseksi piippu- ja kalossit-perheenisäksi – ajoittaisista taiteilijakimaroista huolimatta. Topista ei ole ilmestynyt elämäkertaa, missä hänen ”aitoa” minäänsä valotettaisiin, Kuka on kukin-vuosikirjoista löytyy hänestä lähinnä perustietoja, mutta 50- ja 60-lukujen elokuvalehtien selailu varmaan tarjoaisi jutunpoikasia miehen persoonan syväluotaamiseen. Toivo eli onnellisen lähes 40-vuotisen avioliiton näyttelijä Irma Seikkulan kanssa. Tämän onnen eräänlainen tiivistys on Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi-elokuvan (1977) kohtaus, jossa valokuvaaja Hurme (Mäkelä), kysyy ympäripäissään eteisen ovenpielessä roikkuen nauravaiselta vaimoltaan (Seikkula): ”Rakastatko sinä vielä minua, Valma?”