Rappioestetiikan pakahduttava alkusoitto

Luchino Viscontin vuonna 1971 ohjaama elokuva Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia) on keskimmäinen hänen saksalaisuuden olemusta käsittelevästä (The Damned, 1969 ja Ludwig, 1972) elokuva-trilogiastaan. Mikä tekee tästä teoksesta erityisen eurooppalaisen ‘pimeän kulttuuriperinnön’ ja fasismin fasinaation yhteydessä?

Viscontin adaptaatio perustuu väljästi Thomas Mannin novelliin Kuolema Venetsiassa (1912), jossa tarinan päähenkilö säveltäjä Gustav von Aschenbach (elokuvassa Dirk Bogarde) ihastuu hermolomallaan Venetsiassa nuoreen Tadzioon (Björn Andresen), jonka kerubimainen olemus lumoaa säveltäjän. Seuraa tragedia, jossa von Aschenbachin edustama ‘vanhan Euroopan’ rakkaus taiteeseen ja estetiikkaan symbolisesti törmää Venetsiassa riehuvaan koleraepidemiaan ja koituu von Aschenbachin kohtaloksi.

Tarina kuvaa Mannin romaanitaiteelle ominaista taiteen ja tuhon monimielistä yhteen kietoutumista. Nuoren pojan kauneudesta hurmaantunut von Aschenbach sulkee silmänsä todellisuudelta ja dekadentti uusi maailma koleraepidemian muodossa pyyhkäisee hänet ja hänen edustamansa 1800-lukulaisen ‘subliimin’ ja sen edustajat pois tieltään. Myös Viscontin näkemys saksalaisuudesta kreikkalaisten tragedioiden muodossa on vahvasti läsnä niin Kuolema Venetsiassa kuin trilogian muissa teoksissa. Läpi koko elokuvan vellova Mahlerin 5.sinfonian neljäs osa Adagietto huipentuu myös ikonisen loppukohtauksen taustalla, jossa Lidon hiekkarannalle kuoleva von Aschenbach saa vielä viimeisen salaperäisen hymyn Tadziolta.

Von Aschenbachin hahmon on usein tulkittu viittaavan juuri säveltäjä Gustav Mahleriin (1860–1911). Elokuvan syntyajankohtaan liitetty hienovarainen antifasistinen viesti liittyy myös Mahlerin perinnön kohtaloon Natsi-Saksassa: Mahlerin musiikin esittäminen kiellettiin säveltäjän juutalaistaustan vuoksi. Myös Thomas Mannin teoksia poltettiin 1930-luvun Saksassa ja hän oli natsien kiellettyjen kirjailijoiden listalla.

Vaikka Kuolema Venetsiassa on perinteisesti nähty von Aschenbachin yksilötragediana, joka symboloi niin eurooppalaisen kulttuurin eksistentialistista päätepistettä ensimmäisen maailmansodan alla, kuin samaan kulttuuriin liittyviä vuosisadan lopun – Fin-de-siéclen – rappion teemoja, on se nykypäivän näkökulmasta tulkittavissa myös 1970-luvun natsieksploitaatiogenren yhtenä hienovaraisena alkusoittona. Saksankieliseen kulttuuriin ja elokuvaan erikoistuneen professori Robert von Dassanowskyn mielestä Viscontin trilogia inspiroi eurooppalaisen taide-elokuvan 1970-luvun eksploitatiivisen lajityypin, jossa seksuaalinen perversio liittyy oleellisesti dystooppisten ja totalitaaristen hallintojen vallan kuvauksiin. Erityisesti tämä ajatus toteutui natsismin ja seksuaalisten perversioiden linkittämisellä toisiinsa.

Myös Viscontin aristokraattinen tausta ja omakohtainen kokemus lapsuudesta Fin-de-siécle-aikakaudella on ollut vahva selittävä tekijä hänen kiinnostuksessaan rappio-teemaa kohtaan. Kuitenkin nykypäivän näkökulmasta von Aschenbachin elokuvassa harrastama nuoren Tadzion ‘stalkkaus’ asettuu myös verrattain epäilyttävään valoon. Viscontin trilogiassaan suosimat näyttelijävalinnat, dekadentin dandyismin ruumiillistavat Helmut Berger ja Dirk Bogarde, kasvoivat pitkin 1970-lukua mittoihin, jossa heistä tuli myös dekadentin natsi-chicin ikoneita. Syystä brittiläinen elokuvakriitikko Raymond Durgnat loi näiden elokuvien pohjalta lajityypille määritelmän eurodecadence, joka inspiroi erityisesti brittiläisiä punk-liikkeen ja uuden aallon artisteja jatkamaan eurooppalaisen rappion teeman kuvittelua siitä, mihin Mann ja Visconti jäivät.

Lähteitä

Dassanowsky, Robert Von (2012), ‘The Third Reich as Bordello and Pigsty: Between Neodecadence and Sexploitation in Tinto Brass’s Salon Kitty. Teoksessa Magilov, D.H. and Vander Lugt K.T. and Bridges, E. (toim.), Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture. London: Continuum, 115–133.

Durgnat, Raymond (1981), ‘Skin Games’, Film Comment, November/December, 28–32.

Igra, Samuel (1945), Germany’s National Vice, London: Quality Press.