Kadotetut ja natsieksploitaation taiteellinen esinäytös

 

Kadotetut (ital. Caduta degli dei, engl. The Damned, saks. Götterdämmerung) on nimensä mukaisesti Luchino Viscontin isolla pensselillä maalaama oopperamainen elokuva vuodelta 1969, joka saksankielisen nimensä mukaan viittaa myös itse Richard Wagnerin säveltämään samannimiseen oopperaan Jumalten Tuho (kantaesitys 1876). Tämä italialais-saksalais- sveitsiläinen yhteistuotanto kertoo saksalaisen von Essenbeckin perheen tarinan, joka kytkeytyy natsipuolueen valtaannousun alkuvuosiin, taloudelliseen yhteistyöhön heidän kanssaan sekä siitä seuraavaan perheen traagiseen rappioon. Yhteys Thomas Mannin romaaniin Buddenbrookit (1901), tarinaan lyypekkiläisen kauppiassuvun tuhosta 1800-luvun lopulla, on ilmeinen. 

 

Viscontin näkemys saksalaisen kauppiassuvun rappiosta natsismin paineissa on eurooppalaisen sodanjälkeisen taide-elokuvan virstanpylväs. Siinä ohjaajalle ominainen traagis-romanttinen panoraama eurooppalaisen historian saranakohdista liukui kohti 1970-luvun natsi-chiciä ja –eksploitaatiota. Tätä kautta fasismiin liittyvistä historiallisista tapahtumista alkoi muokkautua visuaalisia spektaakkeleita, jotka olivat samaan aikaan lumoavia, kiihottavia ja perverssin vastenmielisiä. Kadotetuissa fasismin oletettu liitto seksuaalisten perversioiden kanssa rinnastui lisäksi niin Antiikin tragedioihin kuin Shakespearen draamoihin.

 

Viscontin motiivit aristokraattisen taustan omaavana vasemmistolaisena ja homoseksuaalina asettuvat elokuvan yltiöpäisen visuaalisuuden ja taiteellisuuden yhteyteen, jonka kautta natsismin synnystä kasvaa – ei pelkästään saksalaisuuden tragedia – vaan eräänlainen wagneriaaninen hallusinaatio. Visconti olikin pitkin 1960-lukua kunnostautunut ooppera-ohjaajana.

 

Helmut Bergerin (Martin von Essenbeck) ja Dirk Bogarden ikoniset roolit von Essenbeckin suvun jäseninä, elokuvan alun kuuluisa Marlene Dietrichin roolia elokuvassa Sininen Enkeli (Josef von Sternberg, 1930) mukaileva drag-kohtaus, insesti ja pedofilia sekä ’röhmiläisten’ SA-miesten joukkomurhaan päättyvät homo-orgiat ovat kaikki esimerkkejä siitä, miten anti-fasistinen taide oli 1960-luvun lopulla tavallaan kohdannut päätepisteensä. 1970-lukulainen yleisön ’herätteleminen’ ja tiedostamisprosessin katalysointi fasinaation ja eksploitaation yhteenkietoutumisen avulla odotti nurkan takana.

 

Lisää lukemista

 

Bacon, Henry (1998) Visconti: Explorations of Beauty and Decay. Cambridge: Cambridge University Press.