Tim Burton: Ed Wood (1994)

1980-luvun alussa alkanut kiinnostus “roskakulttuuria” ja populaarikulttuurintuotteita kohtaan, jotka “ovat hyviä, koska ovat niin huonoja”, nosti esiin 1950-luvulla halvoilla budjeteilla elokuvia tehtailleen b-elokuvien kruunaamattoman kuninkaan Edward D. Woodin, Jr (1924-78).

Edin filmien teknisille heikkouksille, lapsellisille juonille ja efekteille, kaikkiin mahdollisiin väleihin tungetuille dokumenttifilmien pätkille ja friikeille näyttelijöille naureskeltiin opiskeilijoiden salakapakoissa pidetyissä “hyvien huonojen elokuvien festivaaleissa” ja videoillanistujaisissa, joiden aiheina olivat myös sellaiset populaarikulttuurin ikonit kuin Spede Pasanen, porilainen elokuvaohjaaja Visa Mäkinen ja Star Trekin alkuperäinen 1960-luvun tv-sarja. Ed Woodin elokuvien luottonäyttelijöitä olivat usein ruotsalainen vapaapainija Tor Johnson, televisioennustaja Criswell, suomalaissyntyinen television kauhuohjelmien juontaja Vampirella (Maila Nurmi) sekä väsähtänyt ja huumeriippuvainen Draculan klassinen näyttelijä Bela Lugosi.

Ed Wood oli nuoresta asti kiinnostunut kaikesta bisarrista ja okkultismiin viittaavasta ja hän oli myös naisten angoravillapaitoihin mieltynyt ristiinpukeutuja, joka käytti toisen maailmansodan Tyynen Valtameren taisteluissa naisten alusvaatteita sotilaspukunsa alla.

Vaikka Woodin elokuville naureskeleminen oli loppujen lopuksi aika pitkästyttävää hupia, Tim Burtonin ohjaama elämäkertaelokuva tekee kunniaa Woodin peräänantamattomalle optimismille ja löytämisen ilolle, jonka kautta hänen nyrjähtänyt maailmansa alkaa näyttäytyä runollisena ja oudon kiehtovana. Tätä puolta on korostanut myös Woodia elokuvassa esittävä Johnny Depp, joka Brian J.Robbin elämäkertateoksessa Johnny Depp - Kapinallinen (Minerva 2009, 138-39) kertoo, että ‘katselin Woodin filmejä ja yhdistelin sitten erilaisia ihmisiä päässäni. Halusin tehdä hänestä yhtaikaa äärimmäisen optimistisen ja viattoman, mutta myös loistavan showmiehen. Hän oli mies, joka rakasti elokuvien tekemistä. Se oli hänen koko elämänsä eikä hän antanut minkään viedä uskoaan siihen.’

Ed Wood onkin elokuva eksentrikosta, joka ei koskaan “näyttele” erikoista, vaikka rakastaa show-maailmaa, joka perustuu tälle esittämiselle. Se on myös elokuva faniudesta: Ed Woodin ihailevan empaattinen suhde Bela Lugosiin (Martin Landau), jolla on jäänyt lopullisesti Draculan “rooli päälle”, ei lakastu, vaikka Bela on elävä monumentti tähteyden katoavaisuuteen liittyvästä traagisuudesta.

Lugosin maneerit, jotka 1930-luvulla saivat naiset transsiin, ovat 1950-luvulla halpahintaisen sirkusviihteen oloisia. Edin seuratessa tv:n ääressä Lugosin tekniikkaa hänen yrittäessä hypnotisoida kauhushow’n Vampiraa on hän kuin kuka tahnsa yli-innokas myyttinen amerikkalainen jokamies, joka on eksoottisen eurooppalaisen kauhuperinteen lumoissa. Vastatessaan Edin kysymykseen, miten hän tekee sen, Lugosi tiivistää tähteytensä salaisuuden:‘On oltava notkeanivelinen ja on oltava kotoisin Unkarista.’