Englannin jämät

DEREK JARMAN: The Last of England (1988)

Derek Jarman (1942-1994) oli multitaiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä. Maalari, lavastaja, elokuvantekijä ja videotaiteen uranuurtaja Jarman työsti niin kokeellista kuin perinteistä elokuvaa, ohjasi rock-videoita ja oopperoita sekä suunnitteli elokuvalavastuksia. Muun muassa Ken Russellin pahamaineinen elokuva The Devils (1971) Ranskan Loudunin kuuluisasta massariivauksesta vuodelta 1634 näyttää Jarmanin vaikuttavan lavastuksen kaikessa komeudessaan.

Hänen käyttämänsä materiaalit sisälsivät 8-ja 16-millistä kotielokuvaa, scratch-videota sekä barokin ja renessanssin maalaustaiteen motiiveja. Ohjatessaan musiikkivideoita The Smiths- ja Pet Shop Boys-yhtyeille ja suunnitellessaan Pet Shop Boysien lavashow’n 80-luvun lopulla hän käytti runsaasti materiaalia, joka kuvasi 80-luvun kulutusunelmaa eräänlaisena nykypäivän Sodomana ja Gomorrana. Isänsä kuvaamien kaitafilmien kautta Jarman linkitti Englannin tilan omaan lapsuuteensa 50-luvun alussa, joka oli niin konservatiivien kuin popkulttuurin nostalgian kohteena 80-luvun Britanniassa.

Jarmanin työt paljastivat 1980-luvun Englannin sielunmaiseman, jolloin sen historiallinen rooli oli 60-luvun perintönä kyseenalaistettu, mutta hän ei suinkaan pyri ihannoimaan 50-luvun askeettisuuden ja säädyllisyyden aikaa, vaan kohtaa sen hyvin henkilökohtaisella tasolla, jossa suloisen kitkerä ja katkerakin suhde omaan synnyinmaahan linkittyy hänen omaan elämäänsä. Jarmanin rienaava realismi yhdistyy englantilaiseen romanttiseen traditioon ruusu- ym. symboleineen ja hänen raivonsa Thatcherin ajan suvaitsemattomuutta seksuaalisia ja muita vähemmistöjä kohtaan paljastuu The Last of Englandissa kohtaus kohtaukselta.

1980-luvun aids-epidemia loi oman traagisen varjonsa myös Jarmanin kohtalon ylle - hän kuoli itse 1990-luvun alussa tähän sairauteen – ja siksi elokuvakangas on hänelle kuin maalauksen pinta, jota hän käsittelee eri tekniikoilla kuvatessaan sairaskertomuksen tavoin

toisen maailmansodan jälkeistä Britanniaa ja siellä näyteltävää "hulluuden teatteria".

RICHARD LONCRAINE: Slade in Flame (1975)

Slade in Flame on unohdettu pienois-klassikko aloittelevan bändin nimeltä Flame matkasta Birminghamin terästeollisuuskaupungista maineeseen ja juonikkaan musiikkibisneksen pyörteisiin. 70-luvun puolenvälin suosittu brittipop-yhtye Slade esittää tätä kuvitteellista bändiä, jonka tarinan kautta esittäytyy brittiläinen musiikkiteollisuus voimantunnossaan "brändäämässä" paikallisia kykyjä temppuvalikoiman avulla kansalliseen ja kansainväliseen maineeseen.

Elokuva antaa sympaattisen ja realistisen kuvan Englannin "mustan maan" (Black Country) työväenluokkaisista kuvioista ylös ponkaisevasta bändistä, joka oli todellisuudessa 70-luvun Britanniassa liehuttamassa “aidon” brittipopin lippua laulamalla paikallisella aksentilla, pitämällä yllä vanhaa kunnon poikaporukan rock-yhteisöllisyyttä ja tekemällä joulusingleistään käsitteen brittiläisessä populaarikulttuurissa. Ei siis ihme, että Noel Gallagher mainitsi joitain vuosia sitten Sladen Oasiksen merkittävimmäksi esikuvaksi.

LINDSAY ANDERSON: O' Dreamland (1953), 13m.

Englantilaisen 1950-luvun dokumenttielokuvaliike Free Cineman keskeisiin tekijöihin kuulunut Lindsay Anderson kuvasi 1953 tämän lyhytelokuvan Dreamland-nimisessä huvipuistossa Margatessä, Kentin kreivikunnassa. Se on ajalleen tyypillinen taustanauhan ja musiikin varaan rakennettu realistinen kuvaus merenrantalomakaupungin “pinnallisista iloista”, jotka rinnastuvat Britanniaan parhaillaan rantautumassa olevaan kulutuskulttuuriin ja sen onttouteen.

Vasemmistolaisen Andersonin anti-amerikanismi ja brittiläisen luokkayhteiskunnan ironinen tarkastelu alkaa jo alkukuvasta, jossa kamera siirtyy Rolls Roycea kiillottamassa olevasta kuskista huvipuiston jonoon ja sen bisarriin “kauhukammioon”, joka edustaa työväenluokalle tarjottuja “cheap thrillsejä” makaabereimmillaan. Syntymässä olevan uuden media- ja populaarikulttuurivetoisen yhteiskunnan groteskiuden kommentointi tapahtuu edelleen kekseliäällä ääniraidalla, jossa aikakauden iskelmät (Frankie Laine: I Believe; Muriel Smith: Hold Me, Thrill Me, Kiss Me) saavat toimia kitkerän satiirisina heittoina populaarikulttuurin otaksuttuja manipulatiivisia vaikutuksia kohtaan.

BEATLES & BERNARD KNOWLES: Magical Mystery Tour (1967), 55m.

Kriitikoiden aikanaan ryttäämä jouluksi 1967 valmistunut BBC:n tv-elokuva on heikkouksistaan huolimatta mielenkiintoinen dokumentti kuuman hippikesän 67 psykedeelisistä tunnelmista. Maaginen mysteerimatka bussilla tehdään niin Englannin vihreälle maaseudulle kuin psykedeeliseen sisä-avaruuteen, jotka yhdentyvät elokuvan ehkä parhaimmassa "musiikkivideossa" I am the Walrus, jossa lewis carrolilainen nonsense-runous on muokkautunut John Lennonin käsissä psykedeeliseksi hullutteluksi, jossa sivalletaan 60-luvun vastakulttuurin hengessä myös establishmentia.

Elokuvan rakenne on hajanainen, mutta Beatlesin musiikin "kuvitus" ennakoi ilmeikkäästi musiikkivideoiden aikakautta ja ennenkaikkea juhlistaa liverpoolilaista yhteisöllisyyttä. Matkalaiset koostuvat värikkäistä “pohjoisen karaktääreistä”, jolloin sen voi Beatles-kappaleiden Penny Lane ja Strawberry Fields Forever-hengessä katsoa jatkavan yhtyeen nostalgista katsetta lapsuutensa maisemiin. Mukaan mahtuu myös skottieksentrikko Ivor Cutler, joka esittää Buster Bloodvesseliä, surumielistä ja yksinäistä miestä, joka rakastuu Ringon tätiin. Bonzo Dog Doo Dah Bandin ja Vivian Stanshallin tarjoama yökerhoparodia Elvis Presleystä lisää entisestään pykäliä “outojen karaktäärien” kavalkadiin Magical Mystery Tourilla.

Elokuva toimii myös kunnianosoituksena music hall- ja varietee-viihteelle ja jatkaa saman vuoden kesäkuussa julkaistun Sgt.Pepper-albumin hengessä inspiraation hakemista viihdekulttuurin menneisyydestä. Lopun tanssisalikohtaus ja Beatles-kappale

"Mother Should Know" on kunnianosoitus brittiläiselle ballroom-dancing perinteelle ja toimii myös viitteenä Beatlesien tuonaikaisesta tarpeesta irrottautua edes ajoittain rock-kultuurin talutushihnasta.

Champagne Charlie

ALBERTO CAVALCANTI: Champagne Charlie (1944)

Champagne Charlie on pittoreskeja yksityiskohtia täynnä oleva kuvaus Lontoon music hallien supertähdeksi 1860-luvulla nousseesta George Leybournesta, alkuperäiseltä nimeltään Joe Sanders (1842-1884), jonka matkaa Leybournen kaivoskylästä viktoriaanisen ajan populaarimusiikin supertähdeksi filmissä seurataan.

Leybourne erikoistui repertuaarissaan juomalauluihin ja loi nimikkokappaleekseeen muotoutuneen Champagne Charlien kautta juopotteleven ja huikentelevaisen playboyn prototyypin populaarikuttuuriin. Leybournen ura kiteytyy elokuvassa myös kilpaan Lontoon viihdemaailman kuninkuudesta Alfred “Great Vancen” kanssa, joka erikoistui myös juovuttaviin juomiin liittyneisiin sävelmiin kuten Beautiful Beer.Leybourne tekstitti myös monia laulujaan – music hallin hengelle ominaisin huvittavan pompöösein nimekkein kuten The Daring Young Man on the Flying Trapeze.

Elokuvan ohjaaja brasilialainen Cavalcanti loi useissa 40-luvun Englannissa tekemissään elokuvissa (yhtenä hyvänä esimerkkinä aikakauden paras kauhuelokuva Dead of Night) tarkan ulkopuolisen katseen englantilaisuuden nyansseihin ja erikoisuuksiin. Siksi myös Champagne Charlie esittää vaikuttavan autenttisen ja historiallisesti tarkan kuvan musiikkiteattereista. Tähän vaikutti osaltaan varmasti se, että Cavalcanti oli aiemmin työskennellyt ranskalaisen elokuvan parissa lavastajana. Sota-ajan patrioottisia tunteita lietsova elokuva on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että propagandaviesti kansakunnan yhtenäisyydestä ei ole häiritsevä hyvin tehdyn historiallisen elokuvan sisällä, joka toimii myös pakopaikkana tuon ajan rasituksista.

London Nobody Knows

Michael Clarke: The Heart of England (1954), 20 min.

British Film Instituten kokoama ja julkaisema sarja The British Transport Films Collection esittelee laajasti Britannian eri kolkkiin (Englantiin, Skotlantiin ja Walesiin) sijoittuvia matkailufilmejä 1950- ja 60-luvuilta. Ne antavat kiehtovan aikalaiskuvan siitä, miten nämä paikat on nähty ja “kuviteltu” edustavina esimerkkeinä Britannian lukuisista paikallisuuksista. Koosteen "See Britain by Train" osassa “The Heart of England” matkataan nimensä mukaisesti “Englannin sydämeen”, lukijan mukaan “alueelle, joka on kaikista englantilaisinta.”

Pastoraali visio Englannin ylevästä ruraalista ytimestä koostuu keskiaikaisista kylistä ja niiden viheriöistä, historiallisista kaupungeista katedraaleineen ja kivimuureineen ja määkivien lammaskatraiden vierellä pelattavista krikettipeleistä.

Dokumentti seuraa vuodenaikojen vaihtelua alueella, joka puhkeaa keväiseen loistoonsa hedelmätarhojen kukkineen ja jonka Cotswoldin seudun mökit ja Shakespearen syntymäseudut ovat mytologisoineet autenttisen englantilaisuuden tyyssijaksi.

Dokumentin päättyessä kolmen kreivikunnan maatalousnäyttelyyn ja lasten riemuun huvipuistossa nykykatsoja ei voi kuin hämmästellä tämän “kadonneen mailman” ihanteellisuutta, joka tuntuu olevan myös mahdollisimman kaukana sen hetken Britannian yhteiskunnallisesta todellisuudesta: 1956 käytävä Suezin kriisi vie Britannian imperiumin arvovallan lopullisesti, rock’n’roll saapuu kunnolla maahan ja elo- ja syyskuussa 1958 käydään Lontoon Notting Hillissä maan ensimmäiset rotumellakat.

Edward McConnell: Glasgow Belongs to Me (1966), 17 min.

Junaelokuvien sarja vie matkaajan BFI:n sarjassa usein Skotlantiin, niin sen luonnonkauniille nummi- kuin rannikkoseuduille,

mutta myös teollisille alueille, joista merkittävin on Glasgow’n satama- ja teollisuuskaupunki. Se näytteli aikanaa merkittävää roolia Yhdysvaltain ja Britannian välisessä kaupassa sekä britti-imperiumin kehityksessä ja kävi läpi vaikean taantuman 60-luvulta 80-luvun lopulle, jolloin Glasgow’n valinta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi nosti sen jaloilleen. Glasgow on ollut aina myös yksi tärkeistä Britannian musiikkikaupungeista, jonka artistit ovat erityisesti 1960-luvulta alkaen vaikuttaneet saarivaltakunnan popmusiikin kehitykseen.

Dokumentti seuraa kevyen komediallisin sävyin taksikuskin antamaa opastusta kaupunkiin ensimmäistä kertaa tutustuvalle miekkoselle. Matkaa tehdään Glasgow’n yliopiston kampukselta jalkapallokentälle ja sen aikana katsojalle tehdään tutuksi pohjoisen työväenluokan nurkkapatriotismia ja lämminsydämisyyttä. “Pohjoisen metafora” täydentyy

käytännöllisyyden ja insinööritaidon ylistyksenä, jonka voikin asettaa edellisen filmin esittämän “etelän metaforan” haaveellisen runollisuuden rinnalle. Vaikka kyseessä on Skotlannin toinen merkittävä kaupunki, sen voi nähdä silti edustavan Lontoo-keskisestä näkökulmasta “pohjoisuutta” Pohjois-Englannin ohella.

NORMAN COHEN: London Nobody Knows (1967), 46 min.

Tämä näyttelijä James Masonin (1909-84) juontama matka läpi "unohdetun Lontoon" paljastaa meille svengaavan kaupungin toiset kasvot 1960-luvun lopulla, jolloin populaarikulttuurin antama kuva Lontoosta kiinnittyi liian usein minihameiden, punaisten double decker-bussien ja röyhelökauuksisten poppareiden muodostamaan paraatiin.

Vaikka minihameet vilahtavat London Nobody Knowsissakin, tämä taiteilija ja taidekriitikko Geoffrey Fletcherin (1923-2004) vuonna 1962 julkaistuun samannimiseen kirjaan perustuva kauan unohdettuna ollut dokumentti vie katsojan kiehtovalle aikamatkalle ympäri tuntematonta Lontoota.

Mason etsii ja löytää ympäri kaupungin viimeisiä katoamassa olevia merkkejä viktoriaanisesta ajasta. Hän vierailee ränsistyneessä Bedford Theatressä Camden Townissa, 1900-luvun alun suositun music hall-tähden Marie Lloydin suosikkiteatterissa, viktoriaanisessa julkisessa miestenhuoneessa, jota koristi kultakala-akvaario, tapaa kaupungin viimeiset lampunsytyttäjät ja vierailee Jack the Ripperin murhapaikoilla Lontoon Spitalfieldsin alueella.

Cohenin dokumentti on merkittävä jo pelkästään ajankuvana ja modernin svengaavan Lontoon kääntöpuolen kuvaajana, mutta sen empaattinen ja lievän dramaattinen tapa muistuttaa katsojia lontoolaisista, jotka löytyvät köyhien kahviloista, pelastusarmeijan tiloista ja kaduilta tekee siitä 60-lukulaista sosiaalista realismia koskettavimmillaan. Vaikka dokumentti ajoittain ajanhengen mukaisesti yltyy leikittelemään aiheellaan, sen oudon surumielinen tyyli muuttaa Lontoon vahvan subjektiiviseksi psykogeografiseksi kokemukseksi. Tämä ihmisten, rakennusten ja miljöiden kohtaloihin liittyvä aavistus antaa tunteen kaupungista "elävänä organismina”, jonka vuosikymmenien saatossa tapahtuvaa muotoutumista ei pintapuolinen pop-elokuva tavoita.

Arjen estetiikkaa 60-lukulaisittain

Englantilainen runoilija Philip Larkin (1922–1985) tiivisti sarkastiseen tyyliin 1960-luvun alun runossaan ”Annus mirabilis”:

Sukupuolinen kanssakäyminen alkoi/ yhdeksäntoistakuusikymmentäkolme /(Mikä oli oikeastaan minulle jo liian myöhäistä)/Chatterleyn sensuurin loppumisen/ja Beatlesin ensimmäisen LP:n välissä

Seuraavana vuonna tuo kanssakäyminen oli jo täydessä vauhdissa ja sodanjälkeinen harmaus tuntui jäävän lopullisesti taakse. Richard Lester ohjasi vielä vuonna 1964 Beatlesin hupsutteluelokuvan “A Hard Day’s Night” mustavalkoisena, mutta varsinkin uusi elokuva viittasi siihen, että svengaavan 60-luvun technicolour-värinen unelma oli alkamassa.

Vuoteen 1964 onkin lataututunut maagisella tavalla niitä jännitteitä, jotka myöhemmin 60-luvulla puhkesivat kukkaan ja loivat tuon vuosikymmenen myyttisen hohteen. Ranska ja Italia olivat johtavia elokuvamaita, joiden tekemiset vaikuttivat kriisissä olevan Hollywoodin linjanvetoihin ja ranskalais-italialainen muoti inspiroi erityisesti brittiläistä mod-kulttuuria, joka tunnisti sen “cooliuden” heti omakseen. Vuosi 1964 synnytti myös kaksi eurooppalaista elokuvaa, jotka oudolla tavalla muistuttivat toisiaan ennakoiden samalla muotoutumassa olevaa 60-luvun henkeä. ‘Cherbourgin sateenvarjot’ (Les Parapluies de Cherbourg, ohjaus Jacques Demy) teki sen pääosan esittäjästä Catherine Deneuvesta supertähden ja Michel Legrandin säveltämä musiikki hitteineen (‘I Will Wait For You’) jäi popmusiikin historian sävelaarteistoon. Yksinkertainen rakkaustarina laulettiin kaikkia vuorosanoja myöten valkokankaalla, mikä teki filmistä runollisen realistisen samalla kiteyttäen 60-luvun sentimentaalisen hengen. Michelangelo Antonionin Punainen erämaa (Deserto Rosso) kertoo myös rakkaustarinan, mutta sen aiheena on traumasta toipuvan naisen suhde miehensä liiketoveriin ja italialaisen keskiluokan vieraantuneeseen oleiluun teollistuvassa ympäristössä.

Punainen erämaa ja Cherbourgin sateenvarjot ovatkin kuin 60-lukulaisen mielenmaiseman kaksi puolta : erämaa sen vieraantuneen ahdistuksen ja purkaustaan odottavien kulttuuristen jännitteiden kuvaus, Cherbourg taas 60-luvun optimismin, viattomuuden ja romantiikan ympärille kiinnittyvän kauneudenkaipuun tiivistys, jonka esitys hupsun puhelaulun, taitavien kamera-ajojen ja värien käytön avulla välittää helposti banaalin tarinan koskettavalla tavalla.

Myös Punainen Erämaa on värien käytössään ainutlaatuinen elokuva. Antonioni halusi vieraantuneiden ihmisten rinnalla näyttää teollisiin ympäristöihin kätkeytyvää kauneutta ja maalautti niin puita kuin ruohoa ‘sopivan vihreäksi’, käytti erityisesti punaista väriä kuvaamaan päähenkilön tunnetilaa ja sinisen sävyjä heijastamaan muiden neuroottisuutta.

Kumpikin elokuva on kuin kurkottamassa orastavalle pop-aikakaudelle oppaanaan Andy Warholin filosofia yrittää löytää kauneutta banaalista ja esteettistä jokapäiväisestä ympärillämme – oli sitten kyseessä puksuttava tehdas Ravennan suistomaassa, Esso-huoltoaseman logo tai sateenvarjot cherbourgilaisessa kaupassa.

Jack Gold: The Naked Civil Servant (1975)

Englannin ensimmäinen julkihomo, kirjailija, alastonmalli, stand-up koomikko ja celebrity Quentin Crisp (1908-1998) julkaisi vuonna 1968 omaelämäkertansa The Naked Civil Servant, jossa traagisen ja koomisen yhdistyminen loivat tälle yhdyssanalle uuden merkitystason.

Kirjassa Crisp kuvasi taivaltaan homofobisessa englantilaisessa yhteiskunnassa, jossa hän kohtasi joukon boheemeja ja ulkopuolisia sekä yhteiskunnan vihamielisyyden erilaisuutta kohtaan. Crisp syntyi eteläenglantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen, jonka äiti oli lastenhoitaja ja isä lakimies. Apunaan terävä kieli ja kiintymys naisten vaatteisiin pukeutumiseen ja meikkaamiseen Crisp rakensi itselleen räikeän homoseksuaalin identiteetin, jonka turvin hän pasteerasi pitkin katuja, työskennellen välillä kirjankuvittajana, alastonmallina valtion taidekouluissa ja yleisenä elämän absurditeettien tarkastelijana.

Quentin Crispin ristiretki poseerauksen, seksuaalisten vähemmistöjen ja yksilön ilmaisuvapauden puolesta kulttuurissa, joka on keskiajalta asti rakastanut ristiinpukeutumista niin näyttämötaiteessa, viihteessä kuin kunniallisuuden julkisivun takana, sisältää omat koomilliset aineksensa. Englantilainen fiksaatio ’kinkyyn’, pikkutuhmasti provosoivaan erotiikkaan, jossa leikitään sopivan ja sopimattomuuden lukuisilla muunnoksilla, ja erityisesti ruumiin koristamisessa, on Crispin identiteettitaiteen ydintä. Tämä on myös historiallisesti brittiläisen pop-teollisuuden yksi kulttuurinen tukijalka.

Maa, jossa homoseksuaalisuus nähtiin vaarallisena eksentrisyytenä ja mielenterveyden häiriönä aina 1970-luvun alkuun asti, ja jossa kuningatar Viktoria kieltäytyi allekirjoittamasta lakia, joka hyväksyisi naisten välisen rakkauden, vedoten siihen että sellaista asiaa ei voi olla olemassa, on puritaanisesta heteronormatiivisuudesta tehnyt yhden ‘kinkiyden’ lajin. Quentin Crisp oli kuin peili, jonka hän asetti kansakunnan kasvoja vasten, ja sai tietenkin vihat päälleen.

Elämäkerran tv-elokuvaversiossa marginaali-ihmisten ja megalomaanikkojen näyttelemiseen erikoistunut John Hurt rakentaa Crispistä boheemin dekadentin taideteoksen, joka sinnikkyydellään muuttuu pop-aikakaudella friikistä kruununjalokiveksi. Kielletyn homoseksuaalisen identiteetin uniformu ja meikkaaminen ovat 1970-luvulle astuttaessa uuden miesihanteen muodikkaita velvoitteita, jotka nuorisovallankumouksen edetessä yrittävät jälleen järkyttää establishmentia.

Kun Crisp elokuvan lopussa pasteeraa pitkin Lontoon puistoa, tämä aiemmin hailakan kaasuvalon varjoon ja sumuiselle kadulle eksynyt eksoottinen lintu on äkkiä kuin kruununprinssi, joka tarkastelee juuri perimäänsä valtakuntaa. Valtakuntaa, jossa yksi Quentin Crispin motoista kasvaa kokonaista aikakautta luonnehtivaksi sloganiksi: ‘exhibitionism is a drug, you get hooked’.