Hiilikaivostyöläisten lakko Hollywoodin silmin

PETER RICHARDSON: Comic Strip Presents The Strike (1988)

(Poliittinen) satiiri oli yksi 1980-luvun brittipopulaarikultuurin vahvimpia aseita, kun thatcherismiä vastaan kohdistettiin manöövereitä liberaalin kansanosan puolelta. Satiirilla on tietenkin pitkä ja moninainen historia Britanniassa uskonpuhdistusajan pamfleteista ja 1700-luvun pilakuvista lähtien, mutta poliittisia johtajia ja kuninkaallisia oli totuttu  käsittelemään lähinnä silkkihansikkain ennen Margaret Thatcherin valtakautta.

Comic Strip-koomikkoryhmä aloitti uransa 1980-luvun alussa Sohon klubissa Raymond’s Revue Bar, jossa he kehittivät akteissaan räävittömiä hahmoja, jotka monella tapaa sohivat brittiyhteiskunnan luutumia vastaan. Ryhmässä vaikutti suuri määrä brittikoomikoiden valioliigaan myöhemmin nousseita näyttelijöitä (Dawn Franch, Jennifer Saunders, Rik Mayall, Robbie Coltrane, Adrian Edmondson), jotka vastakulttuurisessa hengessä loivat pohjan myös Comic Strip-sarjan anarkistiselle huumorille. BBC kiinnitti osan koomikoista aluksi nuorisokulteille irvailevaan The Young Ones-sarjaan ja sitten Comic Strip Presentsiin, jonka nimissä tuotettiin kaikkiaan 39 1980-luvun eri ilmiöille irvailevaa pienoiselokuvaa – tästä ehkä maineikkaimpana esimerkkinä The Strike.

Se on satiirinen kuvaus Thatcherin ajan Britannian amerikanisoitumisesta. Epämääräinen elokuvatuottaja haluaa tehdä Hollywood-tyylisen menestyselokuvan Britanniaa 1980-luvun puolivälissä verisesti jakaneesta hiilikaivostyöläisten lakosta, joka oli Thatcherin pääkoitos sodassa ammattiyhdistyksiä vastaan. Käsikirjoittajaksi palkattu hiilikaivoskylän oma poika (Alexei Sayle) joutuu mediateollisuuden pyöritykseen, jossa hänen ‘totuuteen’ pyrkivä 1960-luku-henkinen sosiodraama kaivostyöläisten kamppailusta muuttuu vähitellen todellisuudesta irtoavaksi Hollywood-fantasiaksi, jonka pääosiin palkataan Al Pacino ja Meryl Streep. Elokuva nauraa niin thatcheriläiselle enterprise-kulttuurille kuin amerikkalaisen viihdeteollisuuden latteille ja romanttisille kuvauksille brittiläisyydestä ja toimii mainiona esimerkkinä brittisatiirista 1980-luvun jälkipuoliskolla.  

1980-luvun sähköinen utopia

STEVE BARRON: Electric Dreams (1984), 95m.

Musiikkivideo-ohjaajana kunnostautuneen Steve Barronin romanttinen nuorisokomedia on mainio esimerkki 1980-luvun puolessavälissä yleistyneistä nuorisokuvauksista (esim. Pretty in Pink, Desperately Seeking Susan, Breakfast Club), jotka rakentuivat ajan suosituimpien pop-tähtien hittien ympärille ja pyrkivät toisintamaan jo aiemmin musiikkivideoissa ja mainoksissa yleistyneen esteettisen mailman.

Electric Dreams on juoneltaan melko perinteinen Hollywoodin romanttinen komedia, mutta se poikkeaa niistä kuitenkin aiheeltaan ja 1980-luvun nuorisokulttuuria heijastelevista ideoistaan, jotka liittyvät aikakauden teknologisiin innovaatioihin. Niistä keskeinen on tietenkin tietokone, tietokonemonitorin ja tv-kuvan räjähdysmäinen lisääntyminen kulttuurin keskiössä ja varhaiset digitaalisen kulttuurin ilmentymät.

Pääosassa oleva arkkitehtinuorukainen hankkii työtään helpottamaan tietokoneen, joka säveltää seinän takana asuvalle naispuoliselle sellistille ajan syntikkapoppia mukailevan kappaleen, jota tyttö luulee pojan tekemäksi. Seuraa ihastuminen, joka tekee tietokoneen mustasukkaiseksi, ja se alkaa käyttäytyä kuin kuuluisa ‘inhimillinen’ tietokone HAL Stanley Kubrickin elokuvassa Space Odyssey (1968).

Tätä kautta filmi saa juonenpintaansa hieman tieteiselokuvista tuttua koneisiin liittettyä dystopiaa, mutta Electric Dreams käsittelee tätä aihetta melko kevyesti. Siksi sen merkitys on loppujen lopuksi vain tyydyttävänä dokumenttina 1980-luvun populaarielokuvan tyylistä, jossa niin rakkaus, varhainen digitaalinen visuaalisuus kuin usko teknologian mahdollisuuksiin voittavat.

Euroopan sairas mies 1980-luvun alussa

LINDSAY ANDERSON: Britannia Hospital  (1982), 116m.

Teatteri- ja elokuvaohjaaja Lindsay Anderson oli yksi 1960-luvun ärhäkimpiä vasemmistolaisia brittiyhteiskunnan kuvaajia ja kritisoijia, jonka elokuvat If… (1968) ja O'Lucky Man (1973) hyökkäsivät kaikkia mahdollisia englantilaisuuden tukipilareja vastaan: sisäoppilaitosjärjestelmää, anglikaanista kirkkoa, luokkajärjestelmää, commonwealthia ja yksityisyritteliäisyyttä. Britannia Hospital onkin hänen nk. Britannia-trilogian kolmas ja viimeinen osa, joka mustan yhteiskuntasatiirin ja sci-fi trillerin keinoin maalaa esiin englantilaisen yhteiskunnan kuohunnan 1970-luvulla ja vastakkainasettelujen syvenemisen Thatcherin vallan ensimmäisinä vuosina 1980-luvun alussa.

Elokuva kertoo symbolisen Britannia-nimisen sairaalan kautta brittiyhteiskunnan romahdustilasta, jossa ammattiliitot taistelevat verissä päin eduistaan, samalla kun luokkayhteiskunnan privilegisen ryhmän eduista huolehditaan viktoriaanisen ajan 'hartaudella'. Työtaistelujen keskellä sairaalaan odotetaan kuningatarta vierailulle Malcolm McDowellin (pääosassa myös muissa trilogian osissa) esittämän reportterin tutkiessa sairaalan uutuuttaan hohtavaa erikoissiipeä. Siellä sijaitsee Millar-keskus, hullun lääkäri Millarin tutkimuslaitos, jossa hänen tohtori Frankensteinin mieleen tuova Genesis-projekti on täydessä vauhdissa.

Juuri Millarin keskus ja utopistinen projekti symboloivat rakenteilla olevaa uutta thatcherististä yhteiskuntaa, joka rinnastuu vanhan puolen viktoriaaniseen ‘tiililinnaan’. Muutamista heikkouksistaan huolimatta Andersonin elokuva on mainio esimerkki 1960-lukulaisen radikalismin viimeisistä leimahduksista 1980-luvun alun Britanniassa. Sen makaabereimmat kohtaukset antavat esimakua siitä, millaista vihaa Thatcherin politiikka herätti 1980-luvun puoliväliä lähestyttäessä, ja miten ankaraksi häneen kohdistuva kritiikki muotoutui populaarikulttuurin kuvastossa. Elokuvan terävimmät pistot ovat jo ajan kuluessa menettäneet osan merkityksistään, mutta dokumenttina radikaalin taiteilijapolven reaktioista uuteen Thatcherin aikakauteen, Britannia Hospital puolustaa edelleen paikkaansa.

Margaret Thatcherin uran alkuaskeleet

NIALL MCCORMICK: Margaret Thatcher: The Road to Finchley  (2008), 84m.

Tämä BBC:lle tehty tv-elokuva kertoo osittain kuvitteellisen tarinan Margaret Thatcherin (aluksi Roberts) poliittisen uran alkuvaiheista. Alkutekstit paljastavatkin elokuvan moton, How Maggie might have done it, joka kertoo tarinan lisäten sinne tänne ripoteltuja viitteitä Thatcherin myöhempään uraan. Aviomies Dennis Thatcherin lähtiessä liikematkalle Afrikkaan heidän poikansa Mark kysyy äidiltään, voisiko hänkin joku päivä lähteä Afrikkaan. Äidin vastattua myöntävästi, Mark lupaa ettei aiheuta mitään harmia. Tällä viitataan Mark Thatcherin myöhempään sotkeutumiseen eräässä afrikkalaisessa pikkuvaltiossa tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, josta joukko britti-liikemiehiä pyrki hyötymään. Äiti käytti tällöin kaiken arvovaltansa pelastaakseen poikansa pälkähästä.

Draama käy läpi Margaret Thatcherin yrityksiä päästä parlamenttiin vuodesta 1949 vuoteen 1959, jolloin hänet vihdoin valitaan sinne Finchleyn vaalipiirin kandidaattina. Se kuvaa oivallisesti sodanjälkeisen Britannian konservatiivipuolueeen tunnelmia vallan siirryttyä 1945 Labourille, joka samalla aloitti laajan kansallistamisohjelman ja Britannian muuttamisen nykyaikaiseksi hyvinvointivaltioksi, jossa koulutus ja terveydenhoito olisi kaikkien kansalaisten saatavilla.

Margaret Robertsille, kuten myös konservatiivipuolueen radikaalille oikeistosiivelle, tällainen kehitys oli kauhistus ja pettymys. Varsinkin ihailemansa Winston Churchillin häviö 1945 vaaleissa, huolimatta hänen ikonisesta johtajanroolistaan toisen maailmansodan taisteluissa, sai Margaretin kiinnittymään yhä vahvemmin oikealle ja kehittämään myös kylmän sodan ilmapiiriin myöhemmin istuvaa retoriikkaa vasemmiston vaarallisuudesta. Elokuva antaakin monipuolisen ja osuvan kuvan niistä ideologisista tekijöistä, jotka muokkasivat Thatcherin aatemaailmaa: metodisti-saarnaaja isän ‘niukkuuden filosofia’ yhdistyneenä ankaraan työ-keskeiseen elämänfilosofiaan ja 1950-luvun konservatiivipuolueen sovinistinen ja mieskeskeinen ilmapiiri muokkasivat Thatcherin paksunahkaisuutta ja poliittista vainua.

The Road to Finchleyä voi pitää viime vuosina varsinkin Britanniassa yleistyneen lähihistorian poliittisten johtajien elämäkertaelokuvien parhaimmistoa, vaikka se keskittyykin vain Margaret Thatcherin uran alkuvaiheisiin. Sitä on kritisoitu siitä, että pääosanesittäjä Andrea Riseborough antaa Thatcheristä liian sympaattisen kuvan. Se on tietenkin kaukana 1980-luvun groteskeista ja satiirisista kuvauksista Margaret Thatcheristä, mutta mahdollisesti realistisempi kuin vuoden 2012 alussa teattereihin saapuva ensimmäinen Hollywood-tulkinta Thatcherin elämästä, Phyllida Lloydin The Iron Lady, pääosassa Meryl Streep.

'Not so Cool Britannia Anymore'

JOHN DOWER: Live Forever: The Rise and Fall of Britpop (2003), 82m.

John Dowerin mainio dokumentti brittipopin ‘uhosta ja tuhosta’ käy läpi 1990-luvun alun rave-kulttuurin euforiasta liikkeelle lähtenyttä (pop)-englantilaisuuden rehabilitointia, joka saavutti huipentumansa Tony Blairin ja ‘New Labourin’ keväällä 1997 saavuttamassa maanvyörymä-vaalivoitossa.

Blairismin edustama ‘common people’-englantilaisuus, ironinen ladismi ja näiden perintö näkyy monien mielestä tämän päivän tosi-tv:n öykkäreissä, julkijuopottelun romantisoinnissa ja pehmopornon kaikkialle laskeutuvana usvana. Vaikka blairismin projekti seisoi usein manipuloimansa median avulla, Tony Blairin puuhailut pääministerinä Irakin sodan yhteydessä veivät aikaa myöten myös median luottamuksen, jonka tunteet tätä jälkiteollisen yhteiskunnan luomaa uuskansallisuuden muotoa kohtaan viilenivät jatkuvasti. New Labourin lanseeraaman ‘Cool Britannian’ oli myös usein vaikea nähdä itsensä täysverisenä monikulttuurisena maana, eikä vain ikuisesti 60-luvun unelmiin kiinnittyneenä ‘popin suurvaltana’. Live Forever puolestaan pyrkii kuvaaman 90-luvun puoliväliä mahdollisimman monipuolisista näkökulmista ja esittelee ‘brittipopin’ paljon laajempana käsitteenä kuin miten sitä on totuttu muistelemaan. Ääneen pääsevät siinä niin naiset kuin ‘epäbrittipopmaiset’ tanssimusiikin tekijät. Lisäksi dokumentissa tulee hyvin esiin ‘paikkojen’ ja ’paikallisuuksien’ myyttinen merkitys popmusiikin tarinoita luotaessa – Lontoon Camden Townin Good Mixer-pubista Bristolin esikaupunkeihin.

Englannin jämät

DEREK JARMAN: The Last of England (1988)

Derek Jarman (1942-1994) oli multitaiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä. Maalari, lavastaja, elokuvantekijä ja videotaiteen uranuurtaja Jarman työsti niin kokeellista kuin perinteistä elokuvaa, ohjasi rock-videoita ja oopperoita sekä suunnitteli elokuvalavastuksia. Muun muassa Ken Russellin pahamaineinen elokuva The Devils (1971) Ranskan Loudunin kuuluisasta massariivauksesta vuodelta 1634 näyttää Jarmanin vaikuttavan lavastuksen kaikessa komeudessaan.

Hänen käyttämänsä materiaalit sisälsivät 8-ja 16-millistä kotielokuvaa, scratch-videota sekä barokin ja renessanssin maalaustaiteen motiiveja. Ohjatessaan musiikkivideoita The Smiths- ja Pet Shop Boys-yhtyeille ja suunnitellessaan Pet Shop Boysien lavashow’n 80-luvun lopulla hän käytti runsaasti materiaalia, joka kuvasi 80-luvun kulutusunelmaa eräänlaisena nykypäivän Sodomana ja Gomorrana. Isänsä kuvaamien kaitafilmien kautta Jarman linkitti Englannin tilan omaan lapsuuteensa 50-luvun alussa, joka oli niin konservatiivien kuin popkulttuurin nostalgian kohteena 80-luvun Britanniassa.

Jarmanin työt paljastivat 1980-luvun Englannin sielunmaiseman, jolloin sen historiallinen rooli oli 60-luvun perintönä kyseenalaistettu, mutta hän ei suinkaan pyri ihannoimaan 50-luvun askeettisuuden ja säädyllisyyden aikaa, vaan kohtaa sen hyvin henkilökohtaisella tasolla, jossa suloisen kitkerä ja katkerakin suhde omaan synnyinmaahan linkittyy hänen omaan elämäänsä. Jarmanin rienaava realismi yhdistyy englantilaiseen romanttiseen traditioon ruusu- ym. symboleineen ja hänen raivonsa Thatcherin ajan suvaitsemattomuutta seksuaalisia ja muita vähemmistöjä kohtaan paljastuu The Last of Englandissa kohtaus kohtaukselta.

1980-luvun aids-epidemia loi oman traagisen varjonsa myös Jarmanin kohtalon ylle - hän kuoli itse 1990-luvun alussa tähän sairauteen – ja siksi elokuvakangas on hänelle kuin maalauksen pinta, jota hän käsittelee eri tekniikoilla kuvatessaan sairaskertomuksen tavoin

toisen maailmansodan jälkeistä Britanniaa ja siellä näyteltävää "hulluuden teatteria".

RICHARD LONCRAINE: Slade in Flame (1975)

Slade in Flame on unohdettu pienois-klassikko aloittelevan bändin nimeltä Flame matkasta Birminghamin terästeollisuuskaupungista maineeseen ja juonikkaan musiikkibisneksen pyörteisiin. 70-luvun puolenvälin suosittu brittipop-yhtye Slade esittää tätä kuvitteellista bändiä, jonka tarinan kautta esittäytyy brittiläinen musiikkiteollisuus voimantunnossaan "brändäämässä" paikallisia kykyjä temppuvalikoiman avulla kansalliseen ja kansainväliseen maineeseen.

Elokuva antaa sympaattisen ja realistisen kuvan Englannin "mustan maan" (Black Country) työväenluokkaisista kuvioista ylös ponkaisevasta bändistä, joka oli todellisuudessa 70-luvun Britanniassa liehuttamassa “aidon” brittipopin lippua laulamalla paikallisella aksentilla, pitämällä yllä vanhaa kunnon poikaporukan rock-yhteisöllisyyttä ja tekemällä joulusingleistään käsitteen brittiläisessä populaarikulttuurissa. Ei siis ihme, että Noel Gallagher mainitsi joitain vuosia sitten Sladen Oasiksen merkittävimmäksi esikuvaksi.